Pipoja, pelejä ja porkkanakeittoa

Sataa, sataa ropisee.. jo monennettako päivää.. ikiaurinkoisen kesän jäljiltä tuntuu ikuisuuksilta. Vesisade tuo mukanaan jo ihan selvästi syksyn tuntua. Ulos täytyy pukeutua ja sieltä tullaan sisälle hiekkalaatikko housun takamukseen tarttuneena.   Ja sateella ollaan sisällä.  Etenkin ötökät viihtyvät enemmän sisällä. Ja kun ötökät on sisällä, sen huomaa. huh. 

Sadeilmoilla on myös hyvät puolensa. Kun ollaan sisällä, sitä ehtii touhuta. Ehtii virkata ja pelata. Leipoa ja kokata. Olen virkkaillut kaikenlaisia pipoja kaikenlaisille ystäväisille pitkin päiviä. Ranteessani vihlovasta jäisestä kivusta huomaan, että virkkuukoukun voisi välillä laskea käsistä. En malta. Olen koukussa koukkuun.

Pipo pikkuystävälle, pariksi pikkumummon pipolle.

 Pienen pieni pipolainen ihan pienen pienelle öttiäiselle annettavaksi, 

pohjoiseen lähetettäväksi.

Vaikka kaikkien isojen ihmisten hermot alkavat sadepäivien myötä muistuttaa lähinnä äärimmilleen vedettyjä vietereitä, on lasten kanssa ollut ihaniakin hetkiä. Hauskoista, koko porukan kesken pidetyistä pelimaratooneista parhain on ehdottomasti ollut Eläinpyramidin rakentaminen. Pohjoisen tätiltä (eli ihanalta siskoiselta) saatu aivan huippumahtava peli kaikenikäisille antaa niin silmänruokaa kuin hauskuuttakin oikeasti koko perheelle. Ja pelin jälkeen nappulaiset antavat leikille tilaa vaikka kuinka. Suosittelen! 

 

Eläinpyramidi leikkien jälkeen levällään.

Loppukesän parasta antia on kuitenkin ehdottomasti kaikki ihanat tuoreet, värikkäät ja herkulliset kasvikset. Jo pelkkä katselu (maistelusta puhumattakaan) antaa voimia päiviin mahtavalla väripaletillaan. Eilinen porkkanasosekeitto maistui tekijälleen, öttiäisille ja Iso P:lle viimeistä pisaraa myöten. NAM.

Tämän aurinkoisen keiton inspiraationa toimi kiva resepti kirjastosta lainaamastani kirjasta. Aikamoisen ihanaisia reseptejä ja hyvää tietoa puhtaasta, terveellisestä ravinnosta: Oikeaa ruokaa - lapset, ruoka & terveys (Colliander-Nyman & Riska, 2010). Kiitos siis taas kerran niille kirjaston kivoille täteille, jotka aina osaavat nostaa ne mua kiinnostavat kirjat siihen käytävän päähän näytille. Enhän mie muuten niitä ehtisi ikinä sieltä etsiä. Meidän lapsista on nimittäin kauhean vaikea ymmärtää, ettei ne kirjahyllyt ole kiipeilytelineitä ja niiden väliin jäävä tila juoksurataa. 

Vaikka kesä menee aina ihan liian nopeasti ja ja aina yhtä yllättäen. On tässä ajassa oma kirpeä suloisuutensa. On ihana vetää ekoja kertoja taas villapaita niskaan ja lontsutella kumppareissa pitkin pihoja.

Illat viilenee ja yöt kylmenee. Kohta saa jo polttaa kynttilöitä ja sytytellä takkkaan tulia. Ainakin nyt sateella tuntuu siltä.