Vihreänkirjava jämätuubi

Mun matka väritunteisiin on alkanu jostain äitin turkooseista verhoista.  Ja jo ihan pienenä mie rakastin niitä kirjopyykistä kuivumaan laitettuja vaatteita narulla. Ne oli kauneinta mitä oli.

Ja vaikken mie oo koskaan ollu kummonen taidemaalari, tai edes ompelija, on mulla aina ollu syväsyvä rakkaus väriin.

 Mie matkaan värissä muistoihin ja tunteisiin. Ja hamstraan täysillä ihania värejä:  langoissa, kukkapurkeissa, kattiloissa, villatakeissa, pipoissa, koruissa, kankaissa, papereissa..

Nyt mie sain Jokkemaan blogin jämälankapatalapusta (kiitoskiitoskiitos!!) inspiraation ihanaan väriloistoiseen jämätuubiin. Sinne katos kaikki ihanaiset jämälankakerät, joista tuskin juuri mitään kauhean kivaa enää olisi yksinään syntynyt. Sinne vain sikinsokin (tai siis oikeasti kauhean tarkasti värejä ja kuoseja mallaillen) sekaan yksi kaksi kolme tai neljäkin kerrallaan puikoille ja kaulaa lämmittämään. 

NAM!! Värit on oikeasti vielä paljon herkullisemmat luonnossa.. NAM!!!

Tuubin ohje jotenkin sekavaisesti olisi näin: 

Luodaan kolmisenkymmentä silmukkaa muutamalla ohuemmalla tai yhdellä paksulla langalla. Kuotaan aina oikeaa parilla n. kutosen-kasin kokoisella pitkällä puikolla suoraan pötköön kunnes pötkö yltää kaks kertaa kaulan ympäri. Sitten virkataan piilosilmukoilla sauma kiinni ja tuubi on valmis. Matkan varrella sekaan nakellaan yks-kaks-kolme-neljäkin kerrallaan kaikenmaailman eri paksuisia ja värisiä lankoja fiilispohjalta. Lankoja ei tarvi ees päätellä, kun pitää aina vähintään kahta lankaa puikoilla yhtä aikaa. Ylimääräset langanpätkät voi sitten vaan leikellä lopuksi jos ne häiritsee. Ja ei menny ku pari iltaa.

Sunnuntain saldona riepuja ja runoja

Koko sunnuntai venyttiin vällyjen alla sohvan nurkassa. Poikaset, niin isot kuin pienetkin, lisäsivät venyilyyn kyllä vielä aimo annoksen jalkapalloa, pelaten ja katsoen. Niin kuin aina. Mie virkkasin ja neuloin sormet sauhuten (kuten aina). Tuloksena sain vinon pinon ylpeitä tiskirättejä myyjäispöytään. Nam, mitä värejä!

Esikoinen väsäili meidän iloksi ihanan vinksahtaneita runoja merimiehistä, jotka tässä runoilijan luvalla julkaistaan. Mie mietiskelin, että miten sitä sais itelle takaisin tuon lasten konstailemattoman luovuuden ja innostuksen? Ihan huippujuttuja, vai mitä tuumaatte?

Runo 1:

"Olipa kerran merimies, jolla oli ruori
ja perämies, joka perunoita kuori.
Mutta kapteenin päälle kakkasi lokki
mutta juuri syömään kutsui kokki.
Sitten he löysivät hiekkaa,
mutta joku näytteli miekkaa.
L.N.

Runo 2:

"Olipa kerran merimies, joka kaloja tonki
mutta häneltä puuttui onki.
Meressä ui kalat,
mutta niiltä puuttui jalat.
Löytyi vedestä levä,
mutta kaloilla on evä."
L.N.


Runoja ja riepuja, ei ihan turha sunnuntai ollut. Venyilyssä on taikaa.

Vihreä kietaisuhuivi

Mie sain viimein itteäni niskasta kiinni ja neuloin valmiiksi kietaisuhuivin, joka on puikoillaan seisten kummitellut mua jo ihan liian pitkään.

Nyt se on valmis, ja ihanan lämmin ja mukava. Toivottavasti ystävä ihastuu.

Jatkossa mie voisin tehdä vastaavaa vaikkapa puolet paksummasta langasta puolet paksummilla puikoilla. Meinas järki lähteä kaikkien aina vain samana jatkuvien silmukkarivistöjen kans. Työ tuntui kestävän ikuisuuksia ja ikuisuuksia. Tämän vuoksi teen kai aina pipoja ja muita pieniä asioita. Mie en jaksa keskittyä näin pitkiin juttuihin, tarvin vaihtelua. Vaikka kai tämänkin voi ottaa elämänkoulun oppituntina: kärsivällisyys koetuksella, pitkäjänteisyyttä ja  pysähtymistä, sitä tarvii. :)

Jos joku haluaa opiskella kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, tai on luonnostaan sellainen, niin tässäpä sekavaiset ohjeet omasta päästä. Lankana oli siis 7veljestä, pitkät puikot nro 4,5. Kuotaan vaan pitkäksi pötköksi kunnes kietoutuu kaks kertaa kaulan ympäri ja sitten ommellaan yhellä saumalla putkiloksi. Silmukoita oli kai 60 ja kudotaan joustoneulosta, 4 oikein, 4 nurin koko hommeli. Ja sit päätellään silmukat, ommellaan sauma kiinni ja viimeistellään. Mie virkkasin rapuvirkkauksella vielä tuommosen reunan tummemmalla langalla. Toi vähän särmää. That's all folks!

Hengitän, nauran ja neulon

Tänään on ollut helpompi hengittää. Siivosin ja raivosin aikani uhmaani ulos, ja nyt on pölyt ravisteltu nurkista ja pääkopasta. Taas hetkeksi. On minun, ja ehkä koko ihmiskunnan onni ja evoluutionkin edellytys, että nuo öttiäiset on niin kauniita ja ajoittain iloisiakin ja tuovat satunnaisia onnen murusia synnyttäjilleen. Eihän niitä muuten jaksaisi kukaan hoitaa. Tänään jaksoin taas rakastaa enemmän kuin eilen. Tänään äitieläin ja pedagogi minussa nosti taas päänsä pensaasta. Hetkittäisiä romahduksia ja uusia nousuja. Äitiyttä.

Toukka löysi tänään keinumisen suuren riemun. Kiljumista ja kikattelua talo pullollaan. Onnen ääniä ihasteli isommatkin ja ajattelin, että uuden ihmisen alku lähtee naurusta. Kun osaa nauraa, osaa jo elää. Se nauraa, siis ajattelee.

Kunnostin ja puhdistin vanhan ystävän autotallin perältä. Se kiitti kauniisti ja suristeli kuin uusi. Käyttämätönkö, ajattelin. Laputkin vielä rinnassaan. Saumat saivat uuden hienon tikin ja nyt piponi ovat kauniita sisältäkin. 

Rastantekijä tilasi puupään hatun  kaukomaille katoavalle ystävälleen. Sama malli kuin omassaan. Samat kukkaiset päät eri maissa, mie mietin,  eikä ystävyys unohdu.Tikutin ranteet sauhuten ehtiäkseni ennen koneen nousua. Ja ehdinkin.

Luin vielä Liuliaa, ja ihastuin niihin kuviin ja sanoihin. Elämänviisauksia ja uskontoja, samoissa kansissa ja internetin ihmeellisessä maailmassakin. Suosittelen kauniiden asioiden ja ihmettelyjen ystäville. Löydät hänet kuvineen, sanoineen täältä.

Juutalainen sananlasku Liulian sivuilta sopinee tähän loppuun: 

Koska Jumala ei ehtinyt joka paikkaan, hän loi äidit.