Kiinteistöbisnestä

Huh, jännittää!

Lauantaina ja maanantaina taloa katselemassa käyneet peruuttivatkin viime metreillä. Mie ehdin jo ottaa kiinteistövälittäjään yhteyttä, ja sovimme, että hän tulee tänään kahdelta ottamaan talosta kuvat. No, aamun perhekahvilassa tuli kuitenkin talokaupat puheeksi yhden äiti-ihmisen kanssa, ja he tulivat ostotarkoituksella  katsomaan taloa 13.30. Siinä sitten hieroin jo kauppoja heidän kanssaan kiinteistövälittäjän tullessa. huhhei. Toppuuttelin vielä välittäjälle yleiseen myyntiin laittoa ja perjantaihin asti on nyt lisäaikaa. Nyt sitten jännitetään perjantaihin asti, ostaako nämä tämän päivän ihanat ihmiset meidän kotitalon. Aika hurjaa!

Samaan aikaa kävin kuntotarkastamassa unelmataloa, ja odottelen sieltä raporttia. Aika hyvältä kuitenkin vaikuti ja talo oli vielä ihanampi nyt uusintakäynnillä. Se ois niin mun uusi koti! Ja lisäksi huomasimme, että talon kanssa samaan kauppaan kuuluneella metsäpalstalla sijaitsee myös pieni saari. Voitteko kuvitella, meillä olisi ihan ikioma saari?

Olen jotenkin ajatellut, että sosiaalialan työssä  tunteet on pinnassa ja työt iholla, mutta kyllä tämä kiinteistöbisnes vetää tunteet niin vuoristoradalle, ettei meinaa yöunet riittää. Hullun jänskää!

Jännitetään taas uusia käänteitä.. Onko teillä samoja kokemuksia?

Mahdoton yhtälö

Lasten talvilomaviikko käynnistyi, eli kotona kaikki viisi. Samaan aikaan lauantain taloesittelyssä käynyt perhe kiinnostui talostamme, ja tulevat tänään illalla uudestaan. Ihana perhe ja heille myisin mieluusti kotini, hyviin käsiin. Mahdottomaksi tilanteen tekee sen, että samalla kun kaikki lapset keksivät mielikuvitusrikkaita (lue: erittäin sotkuisia) leikkejään ympäri taloa, mun pitäis saada tää huusholli esittelykuntoon.. aargs. ei onnistu.

Ja tervetuloa uudet lukijat. Ihanaa!

Kesyttäminen on sitoutumista toiseen

Olen joutunut viereltä seuraamaan monia avioeroja elämässäni. Vanhempani erosivat toisistaan jo silloin, kun olin liian pieni muistamaan. Ja sitten myöhemmin uusista puolisoistaan kun jo muistin asioita. Ja tätini, setäni, eronneita kaikki. Nyt alan olemaan sen ikäinen, että myös ystäväni eroavat ja suunnittelevat eroja ympärilläni. Itsekin olen eroa miettinyt vuosien varrella, useammin kuin kerran.

Lapsen näkökulmasta ero on aina kamala, muistaa siitä sitten asioita tai ei. Lapsi ei voi käsittää sitä, että rakkaus voi loppua. Se vain sotii kaikkea sitä vastaan, mikä luo turvallisuuden, koska jos rakkaus voi loppua aikuisten kesken, se voi loppua myös aikuis-lapsi suhteesta. Niin lapsi asian näkee, eikä mitkään vakuuttelut tule ikinä poistamaan sitä epäilyä, että ehkä se rakkaus ei kuitenkaan kanna. Mutta eroista selviää, tietysti, kuten kaikesta. Rakkautta kohtaan se kuitenkin antaa epäilevän asenteen, koko loppuelämäksi.

Aikuisen näkökulmasta ero tuntuu joskus välttämättömältä, muuta vaihtoehtoa ei tunnu olevan. Helppo päätös se ei saisi olla koskaan, ja varmasti useimmat työstävätkin asian vaikeimman kautta. Joskus kuitenkin tuntuu, että erot ovat aika lailla turhia. Silloin kun ihmiset ovat vasta yhteisen matkansa alkupäässä ja huomaavat, että arki ei nyt luistakaan niin kolhuttomasti kuin on kuviteltu.  Tai silloin, kun ihmiset etsivät vikaa toisesta omaan pahaan oloonsa, ja kuvittelevat että ero on se mikä oloa helpottaa. Ja silloin minun tekisi mieli huutaa kovaa, että se kuuluu asiaan, niin se menee suhteessa, että ensimmäiset kymmenen vuotta (ja varmasti vielä pitkään sen jälkeenkin) hiotaan kulmia, että älkää luovuttako ihmiset. Ikään kuin kaksi neliötä, joista ajan kanssa tulee pyöreitä, se sattuu, sellainen kuluminen.

Asiaan liittyen, löysin Hidasta elämää-blogista Jani Mannisen ihanan kirjoituksen "Katsotko silmillä vai sydämellä?", jossa katseltiin elämää Antoine de Saint-Exuperyn Pikku Prinssi-kirjan kautta. Juttu on ehdottomasti lukemisen arvoinen, kuten koko blogikin, mutta minuun iski syvälle erityisesti eräs kohta. Se, jossa pikku prinssi kohtaa ketun ja he pohtivat kesyttämistä. 

"Prinssi haluaisi leikkiä Ketun kanssa, mutta se kieltäytyy ensin, koska sitä ei ole kesytetty. Mitä tarkoittaa ”kesytetty”? kysyy Prinssi. Kesyttäminen tarkoittaa samaa kuin ”solmia siteitä”, selittää kettu. ”Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinun on vastattava aina siitä, mitä olet kesyttänyt. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa”, sanoo Kettu Prinssille."

Löysin tästä mieleeni sen voiman, sen ajatuksen, joka sieltä tunteiden pohjalta löytyy, sen  joka pitää nyt vaikka minut ja Iso P:n yhdessä. Se, että kun todella aidosti rakastaa, niin se rakkaus ei lopukaan, vaikka kuinka sitä epäilisi. Ei silloinkaan, kun tuntuu siltä, että toista ei siedä silmissään, ei silloin, kun elämä tuntuu raskaalta ja ikävältä, ei silloinkaan kun tekee tyhmyyksiä, jos vain pyytää anteeksi. Koska silloin kun rakastaa, ihan aidosti rakastaa ja on sitoutunut, silloin antaa anteeksi, silloin tekee kompromisseja ja silloin hyväksyy ihmisen sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen toivoisi olevan. Ja se vaatii työtä, älyttömän paljon työtä itsensä ja toisen kanssa. Mutta se kannattaa. Koska silloin lopulta saa takaisin uskon rakkauteen, siihen, että se ei lopu. Sitä eheytyy.

Pohjimmaisena ajatuksena tässä kirjoituksessa on se, että kun toista lupaa rakastaa, se tulee luvata sydämensä pohjalta, täysin vapaasta tahdosta ja rakkauden voimin. Ja muistaa, että kun toisen kesyttää, siitä on kannettava vastuu, aina. Koska rakkautta ei voi vaatia, sitä voi vain antaa.  Ja jos toisen on mentävä, niin siihenkin hänellä on vapaus. Koska todellisessa ihmissuhteessa molemmat osapuolet ovat siinä omasta, vapaasta tahdostaan ja siksi, että siinä halutaan olla. Ja pohjimmaisena vielä se, että pitää oppia sanomaan mitä haluaa, ja vielä sitä ennen tajuta se, mitä haluaa. Toiselle pitää oppia puhumaan. Kunnioittavasti ja kauniisti. Rakkaudella.

Ja vielä, kiitos Iso P, jos tätä luet, että kesytit minut. :)

Talonvaihtoajatuksia

Täällä on yötä myöten asennettu puuttuvia ikkunalautoja ja listoja, paikkailtu seinien maaleja ja siivottu. Asuntoesittely, sellainen epäviralinen privat-esittely. Yksi kiinnostunut pariskunta kävi tänään ihmettelemässä taloa, ja innostuneilta vaikuttivat. En kuitenkaan vielä toivo liikoja, sielläkin taisi olla itsellä asunto myytävänä, ja jos ne kiinnostuivatkin, se pitäisi tietty mennä ensin. Eli katsellaan ja odotellaan.

Mutta, mutta, toisaalla meidän tarjous ikivanhasta unelmatalosta hyväksyttiin,  ja lupasivat kuukaudeksi ottaa talon pois myynnistä ja odotella, jos me saataisiin omamme menemään. IIIIIK, ihanaa. :)

Jänniä aikoja. Ei millään malttais odottaa.

Pari kuuskytlukulaista myynnissä

Päätökset on nyt tehty. Sekä ihana talomme, että vielä ihanampi mökkimme on nyt myytävänä. IIIK!

Mökki vm -62 myytävänä

Talo vm -63 myytävänä

Kamalan sekavanlaatuisia ajatuksia mieli pullollaan, kun toisaalta jo valmiiksi ikävöi kaikkea tuttua ja turvallista ja miettii, että osaako ne uudet ollenkaan arvostaa mun käsin kaivelemia pihakivetyksiä ja hoitaa mun ruusuja. Ja sitten taas innoissaan jo yötä myöten suunnittelee uuden keittiön kaapistoja. Ja miettii kauhulla, että miten siellä remontin keskellä eleltäisiin? Ja sitten vielä pelkää, että meneekö nämä ihanuudet kaupaksi ollenkaan, jos nyt ei olekaan asuntokaupoilla ketään, joka just tämmöisiä kaipailisi. Voi kauhistus, suhtaudunkohan mie vähän liian tunteellisesti tähän materiaaliseen maailmaan? 

Muutama kiinnostunut on, ja odotellaan miten niiden kanssa käy. Niin, no nyt sitten kai todellakin vain odotellaan. Ja katsellaan miten asiat etenee. Jos ostajat löytyy ja meidän tarjoukset hyväksytään, niin sitten aletaan suunnittelemaan muuttoja ja remontteja, ja jos ei, niin jatketaan entiseen malliin. Ei huonoja vaihtoehtoja kumpikaan.

(By the way,  jos olet kiinnostunut ostamaan talon tai mökin Kokkolasta, niin sähköpostia vaan rohkeasti! )

Jatketaampa matkaa

Edelliseen postaukseen viitaten, tulin toisiin ajatuksiin, eli jatkan puhumista. Kiitos siitä muutamalle ihanalle kannustajalle. Tässä sen taas näkee miten valtavan suuri merkitys muutamalla sanalla on. Niillä voi joko lannistaa ja tuhota tai kannustaa ja parantaa. 

Kokeilkaapa vaikka joskus huviksenne keskustelua, jossa

- toinen ehdottaa toiselle jotain, ihan mitä vaan, vaikka
"Mennäänkö ulos?"

 - ja toinen vastaa kaikkeen, että JOO, ... ja jatkaa ideointia, ja toinen taas jatkaa jne. eli esim.
"Joo, mennään vaan, ja kävellään tosi kauas. "
"Joo, vaikka kaupunkiin asti."
"Joo, ja mennään sit kahville."
"Joo, ja vaikka kirpparille."
"Joo, ja sit voitas lähtee vaikka lomallekin."
"Joo, Karibialle."
"Joo!!!"

- sitten kokeile, kun ehdotukseen vastaa seuraavaksi että JOO, MUTTA.., esim.
"Joo, mennään vaan,  mutta myöhemmin."
"Okei."

- ja lopuksi niin, että toisen ehdotuksiin vastataan aina että EI.
"Ei."
"... "

Tällä konstilla nimittäin huomaa sen, kuinka valtavan pitkälle päästään, kun ajattelee positiivisesti ja innostuu / innostaa muita. Ja sitten huomaa sen, kuinka paljon kaikkea ihanaa menee ohi korvien, jos aina sanoo, että EI. Ja kuinka se lopettaa kaiken keskustelun alkuunsa. Ja senkin, kuinka paljon mukavampi on kuulla ei:n sijaan kyllä, vaikka lopputulos olisikin sama.  Ainakin lasten kanssa toimiessa, tän vois useammin muistaa.. Positiivisuus rulettaa!

Muuten, talokaupoissa kuhisee.. kirjoitan myöhemmin, miten hommat edistyy.. ja mihin päätöksiin me lopulta päästään. Hyvä puolihan tässä on se, että pahimmassa mahdollisessa tapauksessa elämä jatkuu ihan samoin kuin nytkin, eli ei mitään menetettävää. :)

Olempa nyt vain ihan hiljaa

Tuntuuko teistä, salaperäiset juttujeni lukijat koskaan siltä, että nyt vois vaikka välillä olla hiljaa? Musta nimittäin tuntuu ajoittain. Vaikka nyt. En tiedä millaisia ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on, mutta mie olen sellainen, että mie leväytän aina koko elämäni auki kaikille. Kuten ehkä olette huomanneet. Blogissa ja facebookissa ja naamatusten. Kai se on sellaista ääneen ajattelua. Peilaamista, omien ajatusten peilaamista muihin.

Mutta aika auki siinä silloin on. Auki ihan kaikelle. Ja vaikka uskon mielelläni siihen, että ihmiset on pohjimmiltaan hyviä ja ihania ja usein vuorovaikutustilanteissa syntyy jotain uutta ja mukavaa, niin aina tilanteet ei tunnu siltä. Yleensä silloin, kun tuntee olevansa vahvoilla, ei auki olemisessa ole mitään vikaa. Mutta välillä, kun tuntee olevansa jotenkin heikoilla, niin auki oleminen tuntuu kurjalta. Jokainen miekan pisto tuntuu kovalta ilman kilpiä. 

Niimpä mie olen nyt hiljaa siitä, kuinka mua satuttaa katsoa vierestä kun mun poika ei mahdu tuonne koulumaailman muotteihin, ja mie olen hiljaa siitä, miltä tuntuu miettiä oman kotinsa myymistä, ja mie olen hiljaa siitä, miten pahalta tuntuu saada huonoa palautetta työstään, ja mie olen hiljaa siitä,  kuinka kamalan helposti sitä loukkaantuu vaikka vain ihan pienen pienistä vihjailuista siihen, että on huono äiti.  Olen vain hiljaa.

Hakusanana vanhan hirsitalon kunnostus

Me sitten käytiin katsomassa sitä taloa. Sitä taloa, jota mie oon salaa käyny kattoon aina netissä ja miettiny, et siellä se on vieläkin. Ja yhä vaan. Ja yhä. Ja sit mie painoin yhteydenottopyyntö-nappia ja kävin kattoon sen.  Ja OI OI mikä ihanuus! Ikiaikainen remonttiprojekti, mutta niin hyvä henki. Siinä kävi just niinkö voi kuvitellakin, että mie sit ihastuin ja rakastuin. 

Kuva: jokakoti.fi

Ja iso P tutki kellarinsoppia ja vinttejä innoissaan ja mietti jo päässään tulevia lämmitysmuotoja. Ja mie mietin tapetteja ja seinien purkuja. Ja siellä näki lumen altakin, että siellä on ihana rönsypiha, semmoinen, jossa köynnökset kasvaa sikin sokin omenapuiden katveessa. Ja ne kerto, et siellä on raparperia ja kasvimaita. Ja mie näin pitkät pöydät hulmuliinoineen ja kesäjuhlat. Ja naapurissa lapset leikki lumikasoissa, ihan meän sankaripoikien ikäsiä, mie mietin.

Ja sit mie oon huomaamattani tutkiskellu eilisillan kaikenlaisia vanhoihin hirsitaloihin hurahtaneiden blogeja ja tehny inspiraatiotauluja keittiöistä.. oho. Ja ihan huomaamatta meillä kävi tänään potentiaalisia talonostajatuttavia tutkimassa nurkkia. Niin, ja huomenna tulee kiinteistövälittäjä arvioimaan tämän talon arvoa. Hupsista. Suunnitellaanko me salaa muuttoa melkein maalle..?

Makoisa yllätys

Oih, ihanaa! Sain Oman katon alla-blogin Tuulalta makoisan tunnustuksen. Kiitos. :)

Mahtista, kylläpä lämmittää mieltä ja sydäntä. Jos olen oikein ymmärtänyt, minun nyt kuuluu vastata näihin kysymyksiin ja jakaa tunnustus eteenpäin. Eli eikun hommiin.

1. Lempiväri:

No ihan ehdottomasti turkoosi. Ja vihreäkin vähän. 

Ei, kyllä se on turkoosi. Kestosuosikki.

2. Lempieläin:

En oikein taida olla eläinihmisiä, vaikka eläimistä tykkäänkin. 

Koirasta ajoittain haaveilen lasten kanssa kilpaa. Kultaisesta noutajasta.
Ja jos olisi iso piha maalla, haluaisin lampaita.

Mutta linnut on kyllä kiehtovia otuksia, eli voiton vie linnut.

3. Lempinumero:

  hmm. Numero viisi (lasten lukumäärä), numero 10 (äitinä olovuosieni määrä) numero 1 (avioliittojen lukumäärä) ja numerot 3 ja 2 (eli seuraavan ikäpysäkin aika)houkuttelisivat laittamaan itsensä järjestykseen, mutta kyllä mie olen aina tykännyt äärettömästä. Siinä on jotain kaunista, koko sanassa, valitsen sen, ääretön.

4. Paras alkoholiton juoma:

Vesi. Ja mieluiten suoraan lähdepurosta kuoksaan.

5. Facebook tai Twitter:

Facebook.

6. Intohimosi:

Käsillä tekeminen. Kirjoittaminen. Lukeminen. Luonto.

7. Lahjojen antaminen vai saaminen:

Sekä että. 

Lahjojen antaminen on ihanaista, kihelmöivää jopa, 

mutta niin on saatu kaunis ajatuskin. 

Lahjat on ihania!

8. Mieleisin kuvio tai muoto:

Viiva. se taipuu niin moneen.

9. Paras päivä viikossa:

Tällä hetkellä rakastan maanantaita.

10. Lempikukka:

Päivänkakkarat ovat aina viehättäneet yksinkertaisella rikkaruohotyylillään. 

Yllättäen olen oman pihan myötä rakastunut myös siellä kasvaviin ruusuihin. Etenkin köynnöksissä.

Tunnustuksen laitan eteenpäin seuraaville: 

Heleijaa blogin Heleijalle

Virkatulle linnulle Virkattu lintu blogiin

ja Hääräämöön Lauralle

Hyvää ystävänpäivää!!

Sairastellen selkeyttä sekavaan päähän

Takana sairaan kova sairastaminen. oih. Influenssaa pään ja perheen täydeltä, kuumetta, kipua, särkyä, yskää. Valkosipulia, inkivääriä ja hunajaa. Yskää ja räkää enää jäljellä ja hento tunne siitä, että elämä voittaa. Kahden viikon pituinen jakso neljän seinän sisällä kuitenkin riitti oivaksi miettimistauoksi. Tauolla tuli käytyä läpi arvomaailmoja, muuttoja, eron mahdollisuutta ja sen mahdottomuuden toteamista, työpaikkoja, taloja, lapsia ja kaupunkeja. Onnellisuutta käsiteltiin ja kiirettä ja kommunikointitapoja ja sitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Oikein elämänmakuisia mietintöjä, sellaisia, joita on aika ajoin aina hyvä käydä läpi ihan muistutukseksi siitä mistä elämässä oikein on kyse. 

Muutto pohjoiseen ja työkuviot

Muutosten tuulien puhallellessa pohjoisen päässä (ainakin lähinnä minun päässä),  päädyttiin perheenä kuitenkin päätökseen jäädä nyt tänne, vähän etelämmäs, ainakin toistaiseksi.  Iso P:n työkuvioissa on luvassa muutoksia ihan yllättäen, ja nyt odotellaan kaikessa rauhassa mitä sieltä tulee. Alustavissa haastatteluissa sana esimies kuulosti aika hauskalta. Ja vaikkei sitä sanaa enää kuultaisikaan, työkuviot vaikuttaa mielenkiintoisilta. Odotellaan siis mitä tuleman pittää. Omista työkuvioista kertoisin sen verran, että kun tämä epäpätevä kotiäiti teki yli kolmikymppisenä 1. työhakemuksensa (luelisäätäältä), vain jotta saisi muuton kotikaupunkiinsa todellisemman tuntuiseksi, sai se heti kutsun haastatteluun. Voitteko kuvitella? No mutta koska en oikeasti halunnut töihin, eikä ollut mitenkään mahdollista muuttaa HETI Rovaniemelle, päätti tämä kotiäiti jatkaa nykyistä päivätyötään ja jättää haastattelut kauniisti kiittäen väliin. Mutta kyllähän tuo silti nosti itsetuntoa. Pitää siis tästä lähtien varoa mihin hakee, sitähän saattaa jopa päästä sinne. hui. Todellisuudessa painiskelen yhä monenlaisten kuvioiden keskellä: jäädäkö vielä kotiin, hakeako töihin, elääkö unelmaansa yrittäjänä vai sekoittaa joitain edellisistä..? Jatketaan tästä vielä, mutta selkeyttä tuntoihin on tulossa tässäkin asiassa, tunnen sen.

Muutto toiseen kotiin

Kun tein kompromissin pohjoisen muuton suhteen, jäi  kuitenkin muuton siemen elämään mieleen. Tämä talo tuntui oivalta vaihtoehdolta silloin, kun kolmas ja silloin viimeiseksi ajateltu tulokas potki äidin kylkiluita nahan alta. Nyt viiden ja huomattavan paljon isomman lapsen kanssa, tuntuu tämä ihan pikkuiselta. Tilan puute tuntuu joka päivä joka nurkassa ja joka askeleella. Siksipä selailemme asuntoilmoituksia nyt hiukan enemmän tosissamme ja huomenna olisi tarkoitus käydä katsastamassa yksi ihana talovanhus.. Katsotaan tuleeko siitä meidän uusi koti? 

Arvomaailma, onni ja avioliitto

Pohdin jokin aika sitten myös sitä, voisiko perhe olla perhe jos sen jäsenet asuisivatkin eri osoitteissa (luelisäätäältä). Asia sai aika lailla huomiota kotirintamalla, ja vastustus oli käsin koskelteltava. Kaikki tuo iso P:n ankara vastustelu ja taistelutahto saivat minut kai sitten vakuuttumaan siitä, etten mie ihan yhdentekevä taida sille olla, vaan aika ihana ja tärkeä, sellainen taistelun arvoinen. Ja sitten vielä näiden ajatusten päälle mie sairastuin viikoksi sohvalle passattavaksi ja mietin, että mitä helvettiä mie oisin tehnyt yksin siellä omassa asunnossani, ja päädyin siihen, että kyllä perhe ihan syystä elää samojen seinien sisällä. Silloin toisten elämässä oleminen on helpompaa, ja rakastaminen on lähempänä. Ihan yksinkertaisesti vaan niin. Ja että toisen kainaloon on aika pirun mukava käpertyä silloin kun paha maailma on ulkona ja kaikki hyvä sisällä. 

Ja vielä lapset, kommunikointi ja asenteet

Silläkin uhalla, että tästä tulee pisin ikinä kirjoitettu postaus, jaan vielä tämän. Meidän Esikoinen on saanut koulussa jonkinlaisen käytöshäiriö- leiman otsaansa ja sen myötä meidän perhe pohtii ajoittain erilaisia diagnooseja ja psykologin arvioita ja käy myös ajoittain saamassa varmuutta kasvatuksen suuntiin perheneuvoloissa ja oppilashuoltoryhmissä (luelisäävaikkatäältä). Nyt sitten parin viikon aikana tuli tähänkin asiaan lisää selkeyttä. Vuosien eipäsjoopas- mietinnät mm. erään muodikkaan kirjainyhdistelmä-diagnoosin suhteen osoittautuivat ihan hölynpölyksi ja lääkärisetä ilmaisi virallisen kantansa sanoin, jotka maallikonkin oli helppo ymmärtää: "Jatkotutkimuksille ei nähdä minkäänlaisia perusteita. Tuntuu, että pojallanne taitaa olla vain  tylsää." Kiitos ja kumarrus. Juuri näin, eikä puhuta asiasta enää, kiitos! Jokin lääkärisedän sanoissa antoi minulle voimaa myös vakuuttua enemmän ja enemmän siitä, että nämä kaikenmaailman tukitoimiksi kutsutut palaverit ja istunnot eivät kyllä auta asiaa (ehkä jopa päinvastoin), ja niille olisi aika saada loppu. Niimpä siis seuraavan palaverin tuoksinassa ajattelin ystävällisesti ehdottaa, että jospa annettaisiin tuon ihanan pojan olla juuri se ihana poika joka se on, eikä tueta sitä hengiltä. Ja lisäksi mietin, että jospa nyt sitten kotona kiinnitettäisiin huomiota siihen, miten kukin muille kommunikoi.  Mietin, miten kaikenmaailman tekemiset ja niiden tärkeydet ovatkin vain tekosyitä kiukutteluille ja sille, ettei koskaan ehdi kuunnella mitä toinen sanoo ja että ehkäpä jos äiti ja isä sanoisivat asiansa kauniilla sanoilla, myös lapset oppisivat tekemään samoin.. Ja niin, että kiire on lopulta vain ja ainoastaan asennevika. 

Eli summa summarium, kaiken kaikkiaan erittäin ajatuksia selkeyttävä ja muutoksen tuulet yhteen kokoava sairastelujakso takana. Kyllä kannattaa välillä pakottautua pysähtymään, nyt kuumeen avulla päästiin pyörremyrskyn keskeltä tilanteeseen, jossa muutoksen tuulet työntää eteenpäin mukavasti selän takana. Niinkuin pitääkin.

Njuoska bittut

Hyvää saamelaisten kansallispäivää!

Koti-ikävää pohjoiseen voi liennyttää hyvin kattelemalla ihan mielettömän hauskaa ja jotenkin niin ihanasti pohjosen tunneilmapiiriä kuvaavaa, ittelleenkin nauravaa ja muutenkin hulvattoman huonoa huumoria (joka iskee aina kympillä!) viljelevää ohjelmaa kakkoselta. Märät säpikkäät nimittäin rulettaa tyypit ihan täysillä!

http://areena.yle.fi/video/1328212146059

Ainaki mulle tulee sitä kattoessa aina semmonen olo, että no niin, enhän mie yksin täälä maailmalla ole. Onhan meitä muitakin muualta tulleita joilla juuret kasvaa vahvasti ylöspäin.

Yksvuotiaan sisustama talo

Onko teilläkin yksvuotias sisustaja talossa?

Nimittäin sen kyllä huomaa jo ovella, eteisessä viimeistään. Kun kaikki kengät ja hanskat ja pipot on kiskottu alas koreistaan ja parhaimmassa tapauksessa levitetty ympäri huushollia piristämään talon emännän muuten kovin tylsää sisustusta. Ja sitten olohuoneessa, jossa kaikki palapelit, muistipelit, kirjat, levyt, viltit, sohvatyynyt ja ehkä kukatkin multineen on ripoteltu iloisen kirjavaksi sekamelskaksi. Ja kaikki alle metrin korkeudella olevat pinnat, eli tv, pöydät, hyllyt, seinät ym. on päällystetty kuola/maito/yleisellä tahmatassu/pöly-päällysteellä. Yleisesti ottaen pinnat ovat myös kovin paljaita pinnoitetta lukuunottamatta, yksvuotiaan talossa ei harrasteta kynttilöitä tai hedelmäkoreja sohvapöydillä, pöytäliinoista puhumattakaan. Ja lattiat yksvuotiaan talossa kiiltelee. Ainakin keittiön pöydän lähettyviltä. Ne nimittäin luututaan vähintään kolme kertaa päivässä kaikenlaisten pöydästä viskottujen lautasten, kuppien ja niiden sisältöjen jäljiltä.

Keittiössä yksvuotias leikkii talon emännän kanssa jännittävää kissa-hiirileikkiä tunnista toiseen: ehtiikö emäntä pakata tiskikoneen ennen yksvuotiaan kiipeämistä koneen päälle? Tai kuinka monta kertaa kaikki tyhjät maitopurkit, pullot yksivuotias ehtii levittää lattialle emännän keräysten jäljiltä? Ja kuinka jännittävää on nakata kaikki alakaappien tavarat lattialle? Ja miten emäntä onnistuu laittamaan ruokaa ilman ainuttakaan kapustaa ja kauhaa, niitä nimittäin yksvuotiaan talossa säilytetään vaatekaapissa tai lelukorissa. 

Ja jos satut hukkaamaan kännykkäsi yksvuotiaan talossa, löytyy se 98% varmuudella vessan pöntöstä. Pöntöstä aika varmasti löytyy myös muutama hammasharja ja rasvatuubi,joten ennen pissaamista tilanne kannattaa varmistaa. WC:n sisustusta muutenkin harmonisoi vaipoista rakennettu lattia, joka pehmustaa mukavasti matkaa.  

Yksvuotiaan sisustaessa tavaroita etsitään muutenkin usein persoonallisten säilytysjärjestelmien  seasta. Kirjahyllyssä jäljelle jääneiden kirjojen taakse jäävän tilan yksvuotias käyttää käytännöllisesti mm. omenan raatojen ja auton avaimien säilytykseen. Vaatekaappien hyllyiltä paitojen välistä löytää parhaiten isoveljien koulukirjat ja likapyykkikoreista penaalit. Palapelien palaset ja pikkulegot yksvuotias säilyttää useimmiten suussaan ja erilaiset helmikorut monessa eri osassa missä lie.

Yksvuotiaalle kummien ja mummien ostamat värikkäät/äänekkäät lelut kuitenkin löytyvät mitä suurimmalla todennäköisyydellä omasta lelukoristaan olohuoneen nurkasta, niihin ei juuri kosketa.

Yksvuotiaan talossa on ihanan sisustuksen lisäksi aika paljon kikatusta, kiljuntaa, töppöjalkojen töminää ja mamamama/kakakakaka-toistoa. :)

Peruskouluahdistuspurkaus!

Onkohan meille sattunut joku maailmankaikkeuden surkein opettaja ja koulu meidän esikoiselle vai onko tää koulussaolo oikeesti näin kamalaa? Mie yritän parhaani mukaan suodattaa kohta kymmenen veen jutuista sellasta opeänkyrää ja ajatella asioita objektiiisesti mutta ei helevetti, se ei enää onnistu.

Tänään se raukka tuli kotiin koulusta pyörtymisvalmiudessa, kamalassa kuumeessa ja kurkku tulessa, kun ope oli sanonut huonovointisuutta valittaneelle, että yritähän pysyä hengissä vielä pari tuntia. Viime viikolla se tuli kotiin kaksi kertaa isompien hakkausten jälkeen eikä kukaan ole minuun ollut yhä vieläkään yhteydessä koululta, vaikka jo rehtorille olen asiasta viestiä jättänyt. Lääkärikäynnin seurauksena myöhästyneelle pojalle ope oli mukavasti huikannu, että "sun ei tarvi tulla kun paikalle, niin on heti kauheaa"  kun lapsi oli omien sanojensa mukaan kävellyt luokkaan ja istunut paikalleen. Kiva. Ja lista jatkuis vaikka kuinka...

Ja sitten meille annetaan kaikessa hienovaraisuudessa ymmärtää, että pojassa on kai jotain vikaa kun ei meinaa sopeutua. Ja että diagnooseja olisi varmaan syytä hankkia koko liuta että saatais se erityisluokalle. Ja että tukitoimia olisi kyllä syytä lisätä. Ja siis oppilaalle, jolla on paljon kavereita, saa täydet kaikista kokeista, laskee huvikseen matikkaa, rakastaa liikuntaa ja musiikkia, on ulospäin suuntautunut, iloinen ja erittäin aktiivinen vesseli.. Just. Tuetaankohan tässä tukitoimilla nyt lasta vai opettajaa?

Voi kiesus! Nyt purkaudun tästä täysillä. Kun ollaan kuskattu lasta perheneuvolan terapeuteilla ja lääkäreissä, jotka kaikki sanoo just sitä, minkä me ollaan aina tiedetty: ettei  siinä mitään vikaa ole, se ei vain sovi sinne koulun muottiin. Ja suoraan sanoen (ja tää on mun ihan oma lisäys): sillä on niin PASKA ope! 

Toivottavasti päästäisiin pian pohjolaan, siellä olisi sellainen ihana pieni steinerkoulu täynnänsä opettajia jotka oikeasti välittää sekä työstään että lapsista joiden kanssa siellä työskennellään. Alkaa nimittäin olemaan kiltisti sanottuna mitta täynnä! Nyt riitti!