Kirjavaiset jämälankapipot

Elämässä myllää nyt niin isoja asioita, ettei niistä osaa kirjoittaa. Käsityöpostausta siis. Jämälankahommat on yhä vaan poppista (osittain niiden vapauden ja kirjavuuden, osittain sen vuoksi, että rahaa ei nyt ole YHTÄÄN, ei edes lankoihin). Nyt vuorossa on puuvillaista sekamelskaa kummi- ja siskonlapsille. Tulossa on vielä oranssia ja pinkkiä samaan kastiin, ehkä korvaläpillä, ehkä ilman. Niistä sitten kun niiden aika on. Värit muuttui vähän kuvissa, oikeasti vihreä on vielä lämpimämpi ja sininen on oikeastaan turkoosi. Malleina meidän pojat, Vaappu ja Haaveilija, eli neljäs ja toinen.

Perinteen mukaan kummilapset saavat syntymäpäivinään (tai realistisemmin noin kaksi-kolme kuukautta sen jälkeen, tai joskus jopa seuraavana jouluna) lahjaksi oudon ötökkäisen ja aina vain jatkuvan tarinan sen mukana. Taikametsän satumaisen kummalliset olennot eksyvät pikku hiljaa seikkailuille kummilasten komeroihin. Tällä kertaa myssän mukana on menossa vihreä vesseli Verneri. Vernerin tarina on vielä vaiheessa, mutta sen elämä on pikkuisen erilainen: se on nimittäin alun alkaen kotoisin jostain, jota kukaan ei oikein enää muista, ja tuntee olonsa siksi aina vähän vieraaksi, kunnes sitten jännittävien käänteiden kautta eksyy oikean pipon matkaan sinne pohjolan maille, kummipojan kainaloon Ounasjoen mutkaan.

Tarinankertojien mieli kulkee kai aina tarinoiden mukana, ja ystävät lukevat rivien välistä sen, mitä sieltä on luettavissa. Itseään on niin vaikea piilottaa, edes satuihin.

Pipot on tehty sikinsokisella lankojen lisäyksellä virkaten, noin kaksi-kolme saman sävyskaalan lankaa kerrallaan, mutta aina vain yhtä kerrallaan vaihtaen, päättelemättä päitä ollenkaan. Koukkuna oli sellainen paksukainen, ehkä kutonen. Aloitetaan kuudella silmukalla jotka yhdistetään rinkulaksi, sitten lisätään periaatteessa noin kuusi silmukkaa per kierros, kääntäen työn aina kierroksen lopuksi, kunnes alkaa olemaan päälaki koossa ja sitten lisätään neljä, kolme, kaksi ja yksi per kierros, ja sitten vain pötkylää niillä perussilmukoilla pipon pituudelta. Lipan kohdalla vetelee muutaman kerran eestaas tavallisen kierroksen keskivaiheilla ja sitten ihan  lopuksi rapuvirkaten reuna kauniiksi. 

Öttiskä on tehty ihanasta luomuisesta villa-puuvillasekoitelangasta hyvin vapaasti virkaten aina tarpeen mukaan lisäten tai vähentäen silmukoita ohkaisella koukulla ja sitten täytetty piposta jääneistä langan pätkistä pulleaksi. 

(Olen, kuten ennenkin kerrottua, tajuttoman huono ohjeistaja, kuten näkyy, mutta ehkä kuva kertoo tekijöille enemmän kuin sata sanaa...)

Pesukoneella huovutetut lapaset

Joulusta seuranneen käsityöahkyn seurauksena on tässäkin blogissa vietetty tekemistaukoa ja häärätty hetken vain ihmissuhdekiemuroissa. Onneksi pikku hiljaa on taas ruokahalu lankojen pariin löytynyt ja yhdelle viluiselle hiihtäjäystävälle tuli tehtyä ikilämpimät tumppuset.

Mie olen ihan surkea ohjeistaja, itse kun ohjeita harrastan varsin harvoin, mutta jos jollakin muullakin palelee pakkasissa käsiä, niin tässäpä ohjeen tynkää (lue kuvia, jos tuntuu sekavalta):

Lapasiin tarvitaan 
-Paksua 100% luomuvillalankaa n. 150g  (itellä oli kahta eri väriä)
-Koukku, esim. nro 6

Huomaa, että lapasesta tulee aika iso, koska huovuttaminen kutistaa sitä reilusti. Muokkaa siis silmukoita oman kätesi mukaan, mulla on aika pikkuruiset sormet, joten isokätiset, tehkää isommat!




Ja sitten vain virkataan. Ensin noin 24 ketjusilmukkaa, jotka sitten yhdistetään piilosilmukalla rinkulaksi ja jatketaan uusilla kierroksilla ihan niillä perussilmukoilla virkkaamalla pötköä ympäri ja ympäri kunnes tulee peukalon kohta.

Peukalolle jätetään kolo virkkaamalla 6 ketjusilmukkaa (eli sellainen peukalon levyinen pötkö) ja yhdistetään se sitten edellisen kierroksen kuuden silmukan päähän tavis silmukalla.

Ja sitten taas jatketaan ihan normisti kierrosta, myös niiden kuuden ketjusilmukan yli ja virkkaillaan sormia piiloon niin monta kierrosta kun on tarpeen.

Pikkurillin jälkeen voi alkaa vähitellen kaventamaan pötköä hyppimällä edellisen kierroksen silmukoiden yli hiljalleen (eli virkkamalla vain joka toiseen tms).  Kunnes lopulta lapasen pää on kinni ja sitten vetäsee katkaistun langan viimesen silmukan yli ja päättelee langan.

Sitten onkin peukun vuoro. Se tehdään samalla tavalla eli virkataan reunan silmukoihin peukalon kokoinen pötkö, kavennetaan lopussa ja päätellään. Sitten sama juttu toiseen käteen.

Lopuksi nämä liian isot lapset nakataan pesukoneeseen muun kirjopyykin sekaan 60 asteeseen, jolloin ne huopuu ihanan tiiviiksi ja lämpimiksi. That's it. Ja sit vaan hiihteleen lämpimin käsin.

Villan loistavista ominaisuuksista voit lukea vaikka täältä lisää. Sehän mm. hylkii vettä ja likaa, on hyvä lämmön eristin, on ekologinen ja paloturvallinen. Ja etenkin suomenlampaan villoista tehdyt langat on ihan huippuhyviä. Ja suomalaisten luomutilojen lampaiden villoista tehdyt ihan sikahyviä! Että semmosta. :)

Virkkausiloa!

Inspiraatiota, tikutusta ja koukkuilua

Lähdin eilen itsenikin yllättäen istumaan illaksi seminaariin. Voi, miten ihanan inspiroivia ihmisiä puhumassa inspiroivista aiheista. Luovan alan yrittäjyydestä, kovasta työstä, sattumasta, erilaisuudesta. Siitä kuinka töitä tehdään niskalimassa saaden kolikon sieltä kolikon täältä (tunnistan). Siitä, kuinka mitään ei saa jos ei kokeile (jep). Ja siitä, kuinka maailma on auki jos kokeilee (jepjep). Ja siitä, kuinka omista työtavoistaan ei saa ahdistua vaan tunnistaa ne (ou jea). Kun Dome Karukoski kertoi, että tekee aina vähintään kahdeksaa projektia yhtäaikaa ja kuinka päässä soi huima sinfonioiden sekamelska siihen asti, että huominen deadline mielessä sitten nappaa yhdestä kiinni ja istuu yön kirjoittamassa kymmeniä sivuja, mietin itsekseni kiljahdellen, että niin miekin!! Siitä ei vain saa ahdistua, vaan tunnistaa se omakseen (hyvähyvä). Tämmöistä lisää vaan!

Ja kun nyt on alettu elämään oikein isolla E:llä, niin kerrottakoon vielä, että tänään olen menossa lunastamaan yhtä mahtavaa synttärilahjakorttia. Ystävä tikuttaa illalla ihoani. Näin jo unia kamalista epäonnistuneista tatuoinneista ja vähän meinaa kyllä jännittää, myönnän. Viimeksi käsivarteeni piirrettiin kymmenen vuotta sitten. Silloin feminiininen minäni nosti päätään ja käsivarrressa lepää ikuisuuksiin ihana muistutus siitä minästä, siitä kakskymppisestä maailmaa syleilevästä, kovasti itsensä naiseutta hakevasta olennosta. Nyt aikuisempana ja varmasti kovasti enemmän naiseuteeni tutustuneena ihmisenä olkapäähäni tulee koko maailma. Se yhtenäisyys, joka kaikessa elämässä on. Se kierto, joka toistaa itseään kaikessa ja se luova energia, joka meissä kaikissa virtaa. Sitä nyt. Mitä sitten seuraavan kymmenen vuoden jälkeen, sen näkee sitten.

Mietin, että voikohan sitä ottaa tatuointihommiin virkkuukoukun mukaan vai rikkooko se liikaa imagoa? Ei ehkä se sellainen yleisin kysymys siellä. ;D Mulla kun nyt sattuisi vaan olemaan sellainen tosi kiva pellavainen pesukintasoperaatio käynnissä yhden ystäväisen saunaterapiafirmaan, enkä mie millään malttaisi jättää sitä kesken. Onko siis niin, että elämä haittaa mun virkkausharrastusta? Koukussa. Myönnän.

( Kuva: lankaklubi.fi)