Jokin tässä talven pimeässä saa minut kääntymään itseeni. Olen pohtinut ihmisen vapautta, sitä, miten paljon sisäinen vapaus on riippuvainen fyysisistä sitoumuksista. Ajattelin, että voiko sitä vapaa ollakaan kehittymään omille poluilleen, jos on niin kovin sitoutunut kaikkeen maalliseen härpäkkään ja ihan vaikka lapsiinsa ja mieheensä.
Asiaa valotti myös lukemani elämänkerrallinen kirja ihanaisesta Kaisu Virkkusesta, eli aurinkosydämestä, mm. Suomen steinerkoulujen perustajasta, joka tulevalle miehelleen ilmoitti totuuden menevän kaiken edelle. Ja ettei niin lähellä toista voi ollakaan, ettei omia polkujaan voi kulkea. Ja että toista voi rakastaa täydestä sydämestä, vaikka elämänkatsomus on aika lailla erilainen.
Työstin asiaa mielessäni ompelukoneen hurinan keskellä, kuten tapana on. Surraa ajatukset paremmin kun surisee. Ja aivot nakuttaa kun kädet tekee. Surinan keskeltä tilkuista rakentui lopulta seinälle pieni perhepuu, juuret sille porukalle johon miekin kuulun. Jotenkin näen asian niin, että koska on yhteiset tukevat juuret maassa, voi jokainen lentää vapaana mihin haluaa ja omasta tahdostaan palata yhteisen puun oksille elämään.Vapaus on mielentila, ajatus joka on tai ei ole.
Talvi, kylmä, sininen ja maan ikiaikainen ruskeus näkyy näköjään minussa, melkein kaipaisin siihen lisää väriä.. Vaikka ranskalaisia auringonkukkapeltoja ja van Goghin keltaisia taivaita.. tulee niidenkin aika. Nyt kylmää sinistä, turkoosia, valkeaa kuuraa, harmaata ja ruskeaa.
Uuden elämän sai puussa vanha huopa, tuolin päällisistä jääneet kankaat, yhdet verhot, rikkinäinen tyynyliina, reikäiset pellavahousut ja kaikenlaiset jämätilkut.
