Purkua ja rakennusta

Huh, uuden elämän rakennus vaatii enemmän voimia kuin olisin kuvitellut. Henkisesti aika lailla rikkinäisenä kaikkien käytännön asioiden hoitaminen tuntuu ajoittain ylivoimaiselta. Kaikki paperihommat, asunnon etsinnät, tukien haut, tilien vaihdot ja muuttohässäkät. Ja puhumattakaan siitä, että ne kaikki tekee viisi lasta kainalossa. KÄÄK. Mutta älkää käsittäkö väärin, olen silti nyt onnellisempi kuin aikoihin, ja hengitän selvästi paremmin kuin aikaisemmin, mie olen vain ihan rättiväsynyt.

Ajattelisin, että olemme mieheni siis exäni kanssa niin kamalan fiksuja ihmisiä ja vielä sosiaalialan ammattilaisiakin, että lasten kannalta tämä ero saadaan hoidettua sievästi ja nätisti ilman isompia solkkauksia. Eilen meinasi kuitenkin mennä vähän sotkuiseksi ja ensimmäinen eron jälkeinen riita saatiin aikaiseksi.. onneksi iltamyöhäinen puhelu selvitti tilanteen ja jaksan nyt taas uskoa siihen, että ehkä tämä tästä vielä joku päivä ystävyydeksi muuttuu.

Löysin itselleni asunnon, ihanaa!! Yli puolet näistä neliöistä, ja jotenkin ihmeen kaupalla mun pitäisi nyt mahduttaa tämä vuosien varrella keräämäni omaisuus sinne pikkuruisiin huoneisiin. Ankara karsinta ja materiasta luopuminen edessä, se ehkä tekee hyvää. Puhdistumista, haikeaa surumielisyyttä ja pikkuisen paniikkia ilmassa. On kuitenkin positiivista, että olemme Iso P:n kanssa niin kovin erilaisia ihmisiä, kirjojen, levyjen ja kalusteiden jako käy kivuttomasti, kun toisella on niin erilaiset mielenkiinnon kohteet. Jotain hyvää tästäkin siis kaikkien näiden vuosien jälkeen löytyi.

Lapset voivat (ONNEKSI!!) yhä yllättävän hyvin ja reagoivat tilanteeseen iloisin mielin. Jatkan tilanteen tarkkailua ja olen valmiina toimintaan  jos kun jotain ilmenee.

Tätä tänään, asumuserolaisen pohdintaa. Uuden elämän rakennusta, vanhan purkua.

Uuden elämän alku

Uusi elämä alkaa tänään. Minun elämä. Osa III.

Sanotaan nyt vaikka niin, etten rakastunut enää uudestaan ja päätösten aika tuli ajallaan. Ja sitten sen tiesi, ettei paluuta enää ole.

Nyt olen aika auki enkä oikein tiedä mihin mennä, identiteetti rekentuu kai pikku hiljaa uudestaan. Viikon verran olen muistellut sitä kuka olen ja alkanut näköjään polttamaan tupakkaa taas. Ystävän sanoin, henkisiä kainalosauvoja ei kannata heittää nurkkaan liian pian, enkä siksi murehdi keuhkojani nyt. Pyrin pitämään nyt vain pään pinnalla ja kerään sydämeni palaset talteen. Tiedän tarvitsevani niitä vielä.

Mutta vaikka itken yhdestä jos toisestakin syystä jatkuvasti, olen omilla jaloillani. Ja seison tukevasti pää pilvissä.

Elämä jatkuu.

Elämää, isolla eellä!!

Heipä hei tyypit! Mie melkein jo katosin täältä. Ajattelin, että elämä on elämää, mun elämää, enkä sitä aio enää jakaa koko maailmalle. Ja sitten konekin hajosi sopivasti.. mutta mutta. Jospa jaan nyt vähän. Nopeasti, ihan pikasesti ja ihan vähän, itselleni tyypillisesti, tiivistäen, heh. Mistä alottais tämän parin kuukauden purkamisen...jooo...

No päällimmäisenä viimeisin, eli tyttöjen road trip, jota mie suunnittelin yhen punkmummon kans muutama kuukausi aiemmin, se toteutui, ja voi veljet miten toteutuikin! Me sovittiin jo mennessä, että kaikki mitä tapahtuu Lapissa, jää Lappiin, ja siinä pysytään, mutta paljastan, että hauskaa oli. Niin hauskaa, että jouduttiin laittamaan auto parkkiin sata kertaa tien viereen kun naurettiin niin julmetusti. Ja sielun veljet soi aika kovaa. Ja hulvattomat sukulaiset ja muut lapineläjät kasvattivat koti-ikävää huimiin sfääreihin. Ja sodankylän filkkareilla ei nähty yhtään leffaa. Ja Kelontekemässä ei erottanut, mikä oli maata ja mikä taivasta. Ja paluumatkalla elämänlanka näytti taas ohuutensa metrillä väistetyn hirven muodossa. huh. Aika pienistä sekunneista kiinni tämä ihmisen elämä.

Elämästä puheen ollen, se on aika ihanaa. Joku on ehkä huomannut jo aiemminkin, että pohdiskelen aika isoja asioita välillä, voskus niin isoja, että niistä on jopa vaikea kirjoittaa. Sellaisia, sanoisinko oikein hörhelösti, että henkisiä asioita. Paljon olen pohtinut elämän merkitystä ja sitä, mikä oikeastaan onkaan totuus ja mikä olennaista. Vaikea selittää. Tällä hetkellä näkemys on jotain läsnäolon ja sen tuoman onnen tienoilla.. rakkautta, energiaa, sitä myös. Toisin sanoen, kun elää hetkessä, ei ole ongelmia, ei ole huolia eikä murheita, on vain tämä hetki, tämä todellisuus ja sen tuoma tilanne. Tajuan myös olevani osa jotain suurempaa, täydellistä ihanuutta, ja että kaikella mitä tapahtuu on merkitystä paitsi minun elämässäni, myös kokonaisuuden kannalta. Näin tänään, mutta tiedän myös, että jos eilen tiesin jotain, tänään tiedän enemmän ja huomenna kaikki mitä tiesin tänään, voi olla menettänyt merkityksensä. mutta tätä siis tänään.

Parisuhdeasiat mietityttää..niistä ei viitsi tänne nyt edes kirjoittaa, sanotaan nyt vaikka, että parasta mitä nyt voisi tapahtua, olisi, että rakastuisin taas tuohon mieheen, jonka kanssa asustan, mutta kuka tietää. Elän hetken kerrallaan, ja luotan, että kun päätösten aika tulee, tiedän sen.

Ja luovuus, se tuntuu taas nostavan päätään. Käsityöt syntyy rakkaudella ja pää pursuaa ideoita. Näen kauneutta kaikessa ja kaikki tulvii ihan yli. Olen onnellinen ja se näkyy. Teen sen mitä haluan, en velvollisuudesta, vaan koska haluan. Ja se näkyy siinä mitä teen. Kauneutena, hyvyytenä. sitä tänään.

Mitä teille kuuluu? Vieläkö olette siellä, vai oletteko jo luovuttaneet tämän hiljaiselon seurailun?

Kuviin, haasteisiin, tunnustuksiin ja muihin keskityn hetken päästä. Kiitos ihanuudet! on mukava olla taas täällä. :)

Savuisia kevätretkiä koti-ikävän keskellä

Facebookissa ystävä laittoi kuvan Rovaniemeltä. Siellä se seisoi kinosten keskellä toppatakissaan. Samalla kun täällä keskemmällä Suomea lapset istuu tuolla hiekkalaatikolla t-paidoissaan. Voi apua, auttaakohan tämä ilmastoasioiden pohtiminen koti-ikävään? Olenkohan mie vakavasti ajatellut mitä se tarkoittaa, jos talvi on kolme kuukautta pidempi kuin täällä?

Kävimme eilen paikallisen puiston ihanien naisten ja lasten kera savuisella extempore-laavuretkellä paistamassa makkaraa. Ihanaa, metsä, hiljaisuus ja savun haju...  Ja TSAM! kaikki ne miljoonat muistot sieltä jostain lapsuuden maisemista palasivat taas mieleen: tunturit, hanget, nuotiot, kelkkaretket, isä, sisko.. Voi, ei auta siis edes ilmasto, koti-ikävä vain kasvaa kasvamistaan. 

Savuisia retkiä kotikontuja muistellen on tehty tänä keväänä enemmänkin. Tässä kuvia perheen retkiltä ajalta, kun täälläkin oli vielä kantavat hanget. (Kun ei nuita puiston mammoja uskalla tänne kuvata..)

Yksvuotiaan ensimmäinen kevät

Tänään tuntui ensimmäisen kerran ihan kesältä, tai keväältä, mutta tuoksui jo lämpimältä ja muisti miten helppoa se on, kun lapset juoksee pihalla koko päivän. Aurinko teki taas sata pisamaa nenän päähän ja haravan roskien alta löytyi jo vihreitä elämänalkuja. Ihan kevättä ilmassa.

Kävelin yksvuotiaan tahdissa yhden kauppareissun ja mietin miten oppisin taas elämään näin: ihmetellen jokaista kivenmurua, kiljuen jokaisen pölykapselin kohdalla, hitaasti, hetki ja askel kerrallaan ja valmiina vaihtamaan suuntaa joka hetki. Yksvuotiaan elämää ensimmäisenä keväänä, voi mitä riemua! (Oikeastaan jo toisena, muttei sitä edellistä voi laskea, ihan eka kertaa se nyt tajuaa, että maailma on ihmeellinen..)

Koti-ikävän selätyssuunnitelma eli girls on the road to Lapland

Tänään ketuttaa vähän vähemmän kuin viimeksi. Uhmasin mahatautia ja sain viikon takaisesta tyttöjen lauantai-illasta sikana voimia, ja ihan selvin päin vielä. Jes. Ja vaikka tämä mun kuuluisa, tappavan terävä rehellisyys saikin ainakin yhden mielen jälleen järkkymään (kirjoitan tästä joskus toiste, ajatuksia pursuilee taas liikaa), oli lähteminen silti sen arvoista. Tunsi taas elävänsä kaiken tämän arkihulinan ja oksennustautimesoamisen jälkeen. (Siitä puheenollen, tauti iski vielä viikon päästä uudelleen, viime viikonloppuna oksensi viimeksi terveinä pysyneet pikkupoikaset, onneksi kuitenki vain vähän. Jospa tää NYT ois sit ohi.)

Koti-ikävä pohjoiseen valtaa tosissaan taas minun mielen. Ja sydämen. Ihan mahdotonta. Yksi ystävä sanoi vähän aikaa sitten, että mie saan sekavia viestejä elämääni siksi, etten tiedä mitä mie haluan.. Mietin asiaa aika kauan, ja tajusin, että sinne mie kyllä haluan, kotiin. Nyt vain punnitaan sitten tosissaan, että kuinka paljon. (Aiheeseen vihkiytymättömät voi lukea aiheesta, muuton esteistä ja muista lisää tunnisteella koti-ikävä..)

Mutta koti-ikävään ja vapauden kaipuuseen on tulossa pian pieni pelastus: Me lähdetään yhden ihanan Sirpalaisen kanssa kesäkuussa roadtrippailemaan kohti Kelontekemän kyläpahasta ja meidän suvun hirsitaloa, matkalla olisi tarkoitus stopata ainakin Rovaniemelle ja Sodiksen filmifestareille! Huippua! Voitteko kuvitella, kaksi ihanaa naista, Siiri (meidän menopeli), stereot pauhaamassa kovaa ja tie, mikä vie mihin haluaa. Ihan tukka hulmuaa kun unelmoi. Ja sit perillä (vai onko matkallaolo jo perille tulemista..?) odottaa Lapin erämaat, hiljaiset metsät ja tunturit, tuhatmiljoonaa sääskeä, ehkä vähän kuivattua poron lihaa evääksi, mahdollisesti vähän luntakin, ehdottomasti pari punkkupulloa ja yötön yö. Voiko parempaa kesälomaa toivoakkaan? 

Ajatella, 10 vuotta äitinä, ja nyt jo toista kertaa lähdössä reissuun ilman lapsia. Mahtavaa!! Ja silläkin uhalla, että kaikki menee mönkään, niinkö viimeksi kun mie tämmösiä hehkutin, niin mie sanon kuitenkin, että mie oon niin ansainnu tämän!!

Onnen murusia ja rakkauden siemeniä

Istuin eilen kokouksessa, täysin kiireettömässä, yhdistyksen kokouksessa. Keskellä kiireettömiä ihmisiä, joilla oli aikaa kaikessa rauhassa eksyä joka asiassa ihan hakoteille, höpöttelemään milloin mitäkin, kauhistelemaan vääryyksiä ja ihmettelemään kauneuksia. Ihmisiä, jotka vuosikausia tekevät kaikessa hiljaisuudessa työtä oikeiden ihmisten puolesta, oikeiden asioiden puolesta. Täysin pyyteettömästi, ilman korvauksia ja kiitoksia. Hymyillen, rakastaen ja huolehtien. Ilman vihaa ja kiukkua. Rauhassa, kaikessa rauhassa.

Mietin tätä maailmaa jossa elämme, tätä maailmaa johon meidät on kasvatettu. Sitä, kun tehokkuus on kaiken kulmakivi, ja raha ratkaisee. Kun aina on kiire ja rahalla mitataan aikakin. Sisäinen yrittäjyys tungettiin kurkusta alas sosiaalialan koulutuksessakin. Mutta kun raha ei tuo onnea, ja aika on jotain, joka on nyt, ei kohta. Ja kun tehokkuus tuloksilla mitattuna voi merkitä monta asiaa: laatua, ihmisyyttä, kaunetta, oikeutta.

Mietin itseänikin. Mietin, kuinka olen pudonnut tuonne kuoppaan, jossa mittaan itseni tekojeni mittanauhalla, en olemisen vaaksoilla. Ja kuinka suutun ja kiukkuan vääryyksistä, ja sokaistun hyvälle. Mietin, miten sieltä kiipeää pois, sieltä kuopasta? Jos oppisi näkemään taas elämän kauneuden, näkemään hyvän kaiken pahan keskellä. Jos antaisi, sen sijaan että vaatisi. Ja tekisi hyvää, tekisi vain. Siksi että se on hyvää, ja oikein. Rakkaudella, ja ilman vaatimuksia. Ja ilman kiukkua.

Jos vain antaisi. Ja luottaisi siihen, että elämä kyllä antaa takaisin, kun vain  luottaa elämään.

 

J.K. Sain muuten tänään kimpun tulppaaneja iso P:ltä, ihan noin vain, tavallisena torstaina. Miten kauniilta maailma taas näyttikään peruuntuneiden talokauppojen, vuotavien kattojen, kosteiden kylpyhuoneiden ja tiskiröykkiöiden keskellä. *hymyilee*