Kirjavaiset jämälankapipot

Elämässä myllää nyt niin isoja asioita, ettei niistä osaa kirjoittaa. Käsityöpostausta siis. Jämälankahommat on yhä vaan poppista (osittain niiden vapauden ja kirjavuuden, osittain sen vuoksi, että rahaa ei nyt ole YHTÄÄN, ei edes lankoihin). Nyt vuorossa on puuvillaista sekamelskaa kummi- ja siskonlapsille. Tulossa on vielä oranssia ja pinkkiä samaan kastiin, ehkä korvaläpillä, ehkä ilman. Niistä sitten kun niiden aika on. Värit muuttui vähän kuvissa, oikeasti vihreä on vielä lämpimämpi ja sininen on oikeastaan turkoosi. Malleina meidän pojat, Vaappu ja Haaveilija, eli neljäs ja toinen.

Perinteen mukaan kummilapset saavat syntymäpäivinään (tai realistisemmin noin kaksi-kolme kuukautta sen jälkeen, tai joskus jopa seuraavana jouluna) lahjaksi oudon ötökkäisen ja aina vain jatkuvan tarinan sen mukana. Taikametsän satumaisen kummalliset olennot eksyvät pikku hiljaa seikkailuille kummilasten komeroihin. Tällä kertaa myssän mukana on menossa vihreä vesseli Verneri. Vernerin tarina on vielä vaiheessa, mutta sen elämä on pikkuisen erilainen: se on nimittäin alun alkaen kotoisin jostain, jota kukaan ei oikein enää muista, ja tuntee olonsa siksi aina vähän vieraaksi, kunnes sitten jännittävien käänteiden kautta eksyy oikean pipon matkaan sinne pohjolan maille, kummipojan kainaloon Ounasjoen mutkaan.

Tarinankertojien mieli kulkee kai aina tarinoiden mukana, ja ystävät lukevat rivien välistä sen, mitä sieltä on luettavissa. Itseään on niin vaikea piilottaa, edes satuihin.

Pipot on tehty sikinsokisella lankojen lisäyksellä virkaten, noin kaksi-kolme saman sävyskaalan lankaa kerrallaan, mutta aina vain yhtä kerrallaan vaihtaen, päättelemättä päitä ollenkaan. Koukkuna oli sellainen paksukainen, ehkä kutonen. Aloitetaan kuudella silmukalla jotka yhdistetään rinkulaksi, sitten lisätään periaatteessa noin kuusi silmukkaa per kierros, kääntäen työn aina kierroksen lopuksi, kunnes alkaa olemaan päälaki koossa ja sitten lisätään neljä, kolme, kaksi ja yksi per kierros, ja sitten vain pötkylää niillä perussilmukoilla pipon pituudelta. Lipan kohdalla vetelee muutaman kerran eestaas tavallisen kierroksen keskivaiheilla ja sitten ihan  lopuksi rapuvirkaten reuna kauniiksi. 

Öttiskä on tehty ihanasta luomuisesta villa-puuvillasekoitelangasta hyvin vapaasti virkaten aina tarpeen mukaan lisäten tai vähentäen silmukoita ohkaisella koukulla ja sitten täytetty piposta jääneistä langan pätkistä pulleaksi. 

(Olen, kuten ennenkin kerrottua, tajuttoman huono ohjeistaja, kuten näkyy, mutta ehkä kuva kertoo tekijöille enemmän kuin sata sanaa...)

Vapaita lintuja juuripuussa

Jokin tässä talven pimeässä saa minut kääntymään itseeni. Olen pohtinut ihmisen vapautta, sitä, miten paljon sisäinen vapaus on riippuvainen fyysisistä sitoumuksista. Ajattelin, että voiko sitä vapaa ollakaan kehittymään omille poluilleen, jos on niin kovin sitoutunut kaikkeen maalliseen härpäkkään ja ihan vaikka lapsiinsa ja mieheensä. 

Asiaa valotti myös lukemani elämänkerrallinen kirja ihanaisesta Kaisu Virkkusesta, eli aurinkosydämestä, mm. Suomen steinerkoulujen perustajasta, joka tulevalle miehelleen ilmoitti totuuden menevän kaiken edelle. Ja ettei niin lähellä toista voi ollakaan, ettei omia polkujaan voi kulkea. Ja että toista voi rakastaa täydestä sydämestä, vaikka elämänkatsomus on aika lailla erilainen. 

Työstin asiaa mielessäni ompelukoneen hurinan keskellä, kuten tapana on. Surraa ajatukset paremmin kun surisee. Ja aivot nakuttaa kun kädet tekee. Surinan keskeltä tilkuista rakentui lopulta seinälle pieni perhepuu, juuret sille porukalle johon miekin kuulun. Jotenkin näen asian niin, että koska on yhteiset tukevat juuret maassa, voi jokainen lentää vapaana mihin haluaa ja omasta tahdostaan palata yhteisen puun oksille elämään.Vapaus on mielentila, ajatus joka on tai ei ole.

Talvi, kylmä, sininen ja maan ikiaikainen ruskeus näkyy näköjään minussa, melkein kaipaisin siihen lisää väriä.. Vaikka ranskalaisia auringonkukkapeltoja ja van Goghin keltaisia taivaita.. tulee niidenkin aika. Nyt kylmää sinistä, turkoosia, valkeaa kuuraa, harmaata ja ruskeaa.

Uuden elämän sai puussa vanha huopa, tuolin päällisistä jääneet kankaat, yhdet verhot, rikkinäinen tyynyliina, reikäiset pellavahousut ja kaikenlaiset jämätilkut.

Kyklooppeja

 Kääääk. Kyklooppeja. 

Surrur-kirjan ja meidän haaveilijan (eli sen toisen poikasen) piirrustuksista innoittuneet kykloopit heijastelevat elämää. Vähän pelottavaa, hauskaa, rentoa, aika käytännön läheistä ja ihan kamalan-ihanan lapsellista. Elämää.

Heijastimia saa muuten tilata täältä. :)

Lovely lovebirds in black 'n white

Lovely lovebirds eli  ihania onnen lintuja. 

 Ompelukoneen, tilkkujen ja katkenneiden helminauhojen keskeltä syntyneet.

Visertelemään kaiken kamalan kiireen keskelle, muistuttamaan ettei aika katoa, vaan on.

Vaikka tuntuu, että kello juoksee maratonia vuorokauden ympäri. Annettu, oleva aika ei riitä kaikkeen ja tuntuu, ettei mitään haluaisi (tai voisi) jättää elämästä poiskaan. Uusia kujeita keksii koko ajan ja niistä saa elämään sitä kaivattua suolaa, makua.. 

Ja tiedän, ettei aikaa juoksemalla kiinni saa vaan pysähtymällä. Ja niin yritänkin. Pysähtyä sillä lailla pysähtymättä, keskittymällä vain siihen yhteen asiaan kerrallaan. Kuvitella, ettei muuta olekaan kuin nyt ja tämä. (Ja tietenkin samalla hämmentää puurokattilaa, huudella eteiseen tavaroiden paikkoja ja hyssyttää sylissä vauvaa, eli sellaista normi-kotiäiti-hommaa.) 

 Mutta kuitenkin, ajatuksen tasolla pysyä tässä ja nyt, ei tulevissa ruuissa ja pyykeissä, palavereissa, myyjäisissä  ja työvuoroissa, vaan tässä. Se kuulema auttaa pitämään kiireen tunteen pois kun saa tehtyä yhden asian kerrallaan loppuun asti. Kokeillaan. 

Ja jos lintusia katsellessa aika pysähtyisi. Jos joka kerta ohi kulkiessa muistan pysähtyä, niin pysähdyn jo usein. Onnen linnut. Lovely lovebirds.

Turkoosia

Mie rakastan turkoosia. Rakastan rakastan rakastan.

Olen perinyt rakkauteni äidiltäni, joka ihan huoletta maalasi lapsuuden kodissani antiikkipöytiä herkullisella turkoosilla ja sommitteli ikkunoihin kymmeniä eri sävyisiä turkooseja kankaanpaloja.

Kiitos äiti. Turkoosin perintö siirtyy äidin maidossa myös minun lapsilleni. 

Tämä vanha turkoosi marimekkolainen pöytäliina innosti kaikenlaisiin ihanuuksiin. 

Puikkorullia ja seinätaskuja.

Uudessa työhuoneessa ommeltuja. :)