Purkua ja rakennusta

Huh, uuden elämän rakennus vaatii enemmän voimia kuin olisin kuvitellut. Henkisesti aika lailla rikkinäisenä kaikkien käytännön asioiden hoitaminen tuntuu ajoittain ylivoimaiselta. Kaikki paperihommat, asunnon etsinnät, tukien haut, tilien vaihdot ja muuttohässäkät. Ja puhumattakaan siitä, että ne kaikki tekee viisi lasta kainalossa. KÄÄK. Mutta älkää käsittäkö väärin, olen silti nyt onnellisempi kuin aikoihin, ja hengitän selvästi paremmin kuin aikaisemmin, mie olen vain ihan rättiväsynyt.

Ajattelisin, että olemme mieheni siis exäni kanssa niin kamalan fiksuja ihmisiä ja vielä sosiaalialan ammattilaisiakin, että lasten kannalta tämä ero saadaan hoidettua sievästi ja nätisti ilman isompia solkkauksia. Eilen meinasi kuitenkin mennä vähän sotkuiseksi ja ensimmäinen eron jälkeinen riita saatiin aikaiseksi.. onneksi iltamyöhäinen puhelu selvitti tilanteen ja jaksan nyt taas uskoa siihen, että ehkä tämä tästä vielä joku päivä ystävyydeksi muuttuu.

Löysin itselleni asunnon, ihanaa!! Yli puolet näistä neliöistä, ja jotenkin ihmeen kaupalla mun pitäisi nyt mahduttaa tämä vuosien varrella keräämäni omaisuus sinne pikkuruisiin huoneisiin. Ankara karsinta ja materiasta luopuminen edessä, se ehkä tekee hyvää. Puhdistumista, haikeaa surumielisyyttä ja pikkuisen paniikkia ilmassa. On kuitenkin positiivista, että olemme Iso P:n kanssa niin kovin erilaisia ihmisiä, kirjojen, levyjen ja kalusteiden jako käy kivuttomasti, kun toisella on niin erilaiset mielenkiinnon kohteet. Jotain hyvää tästäkin siis kaikkien näiden vuosien jälkeen löytyi.

Lapset voivat (ONNEKSI!!) yhä yllättävän hyvin ja reagoivat tilanteeseen iloisin mielin. Jatkan tilanteen tarkkailua ja olen valmiina toimintaan  jos kun jotain ilmenee.

Tätä tänään, asumuserolaisen pohdintaa. Uuden elämän rakennusta, vanhan purkua.

Uuden elämän alku

Uusi elämä alkaa tänään. Minun elämä. Osa III.

Sanotaan nyt vaikka niin, etten rakastunut enää uudestaan ja päätösten aika tuli ajallaan. Ja sitten sen tiesi, ettei paluuta enää ole.

Nyt olen aika auki enkä oikein tiedä mihin mennä, identiteetti rekentuu kai pikku hiljaa uudestaan. Viikon verran olen muistellut sitä kuka olen ja alkanut näköjään polttamaan tupakkaa taas. Ystävän sanoin, henkisiä kainalosauvoja ei kannata heittää nurkkaan liian pian, enkä siksi murehdi keuhkojani nyt. Pyrin pitämään nyt vain pään pinnalla ja kerään sydämeni palaset talteen. Tiedän tarvitsevani niitä vielä.

Mutta vaikka itken yhdestä jos toisestakin syystä jatkuvasti, olen omilla jaloillani. Ja seison tukevasti pää pilvissä.

Elämä jatkuu.

Elämää, isolla eellä!!

Heipä hei tyypit! Mie melkein jo katosin täältä. Ajattelin, että elämä on elämää, mun elämää, enkä sitä aio enää jakaa koko maailmalle. Ja sitten konekin hajosi sopivasti.. mutta mutta. Jospa jaan nyt vähän. Nopeasti, ihan pikasesti ja ihan vähän, itselleni tyypillisesti, tiivistäen, heh. Mistä alottais tämän parin kuukauden purkamisen...jooo...

No päällimmäisenä viimeisin, eli tyttöjen road trip, jota mie suunnittelin yhen punkmummon kans muutama kuukausi aiemmin, se toteutui, ja voi veljet miten toteutuikin! Me sovittiin jo mennessä, että kaikki mitä tapahtuu Lapissa, jää Lappiin, ja siinä pysytään, mutta paljastan, että hauskaa oli. Niin hauskaa, että jouduttiin laittamaan auto parkkiin sata kertaa tien viereen kun naurettiin niin julmetusti. Ja sielun veljet soi aika kovaa. Ja hulvattomat sukulaiset ja muut lapineläjät kasvattivat koti-ikävää huimiin sfääreihin. Ja sodankylän filkkareilla ei nähty yhtään leffaa. Ja Kelontekemässä ei erottanut, mikä oli maata ja mikä taivasta. Ja paluumatkalla elämänlanka näytti taas ohuutensa metrillä väistetyn hirven muodossa. huh. Aika pienistä sekunneista kiinni tämä ihmisen elämä.

Elämästä puheen ollen, se on aika ihanaa. Joku on ehkä huomannut jo aiemminkin, että pohdiskelen aika isoja asioita välillä, voskus niin isoja, että niistä on jopa vaikea kirjoittaa. Sellaisia, sanoisinko oikein hörhelösti, että henkisiä asioita. Paljon olen pohtinut elämän merkitystä ja sitä, mikä oikeastaan onkaan totuus ja mikä olennaista. Vaikea selittää. Tällä hetkellä näkemys on jotain läsnäolon ja sen tuoman onnen tienoilla.. rakkautta, energiaa, sitä myös. Toisin sanoen, kun elää hetkessä, ei ole ongelmia, ei ole huolia eikä murheita, on vain tämä hetki, tämä todellisuus ja sen tuoma tilanne. Tajuan myös olevani osa jotain suurempaa, täydellistä ihanuutta, ja että kaikella mitä tapahtuu on merkitystä paitsi minun elämässäni, myös kokonaisuuden kannalta. Näin tänään, mutta tiedän myös, että jos eilen tiesin jotain, tänään tiedän enemmän ja huomenna kaikki mitä tiesin tänään, voi olla menettänyt merkityksensä. mutta tätä siis tänään.

Parisuhdeasiat mietityttää..niistä ei viitsi tänne nyt edes kirjoittaa, sanotaan nyt vaikka, että parasta mitä nyt voisi tapahtua, olisi, että rakastuisin taas tuohon mieheen, jonka kanssa asustan, mutta kuka tietää. Elän hetken kerrallaan, ja luotan, että kun päätösten aika tulee, tiedän sen.

Ja luovuus, se tuntuu taas nostavan päätään. Käsityöt syntyy rakkaudella ja pää pursuaa ideoita. Näen kauneutta kaikessa ja kaikki tulvii ihan yli. Olen onnellinen ja se näkyy. Teen sen mitä haluan, en velvollisuudesta, vaan koska haluan. Ja se näkyy siinä mitä teen. Kauneutena, hyvyytenä. sitä tänään.

Mitä teille kuuluu? Vieläkö olette siellä, vai oletteko jo luovuttaneet tämän hiljaiselon seurailun?

Kuviin, haasteisiin, tunnustuksiin ja muihin keskityn hetken päästä. Kiitos ihanuudet! on mukava olla taas täällä. :)

Savuisia kevätretkiä koti-ikävän keskellä

Facebookissa ystävä laittoi kuvan Rovaniemeltä. Siellä se seisoi kinosten keskellä toppatakissaan. Samalla kun täällä keskemmällä Suomea lapset istuu tuolla hiekkalaatikolla t-paidoissaan. Voi apua, auttaakohan tämä ilmastoasioiden pohtiminen koti-ikävään? Olenkohan mie vakavasti ajatellut mitä se tarkoittaa, jos talvi on kolme kuukautta pidempi kuin täällä?

Kävimme eilen paikallisen puiston ihanien naisten ja lasten kera savuisella extempore-laavuretkellä paistamassa makkaraa. Ihanaa, metsä, hiljaisuus ja savun haju...  Ja TSAM! kaikki ne miljoonat muistot sieltä jostain lapsuuden maisemista palasivat taas mieleen: tunturit, hanget, nuotiot, kelkkaretket, isä, sisko.. Voi, ei auta siis edes ilmasto, koti-ikävä vain kasvaa kasvamistaan. 

Savuisia retkiä kotikontuja muistellen on tehty tänä keväänä enemmänkin. Tässä kuvia perheen retkiltä ajalta, kun täälläkin oli vielä kantavat hanget. (Kun ei nuita puiston mammoja uskalla tänne kuvata..)

Kirjavaiset jämälankapipot

Elämässä myllää nyt niin isoja asioita, ettei niistä osaa kirjoittaa. Käsityöpostausta siis. Jämälankahommat on yhä vaan poppista (osittain niiden vapauden ja kirjavuuden, osittain sen vuoksi, että rahaa ei nyt ole YHTÄÄN, ei edes lankoihin). Nyt vuorossa on puuvillaista sekamelskaa kummi- ja siskonlapsille. Tulossa on vielä oranssia ja pinkkiä samaan kastiin, ehkä korvaläpillä, ehkä ilman. Niistä sitten kun niiden aika on. Värit muuttui vähän kuvissa, oikeasti vihreä on vielä lämpimämpi ja sininen on oikeastaan turkoosi. Malleina meidän pojat, Vaappu ja Haaveilija, eli neljäs ja toinen.

Perinteen mukaan kummilapset saavat syntymäpäivinään (tai realistisemmin noin kaksi-kolme kuukautta sen jälkeen, tai joskus jopa seuraavana jouluna) lahjaksi oudon ötökkäisen ja aina vain jatkuvan tarinan sen mukana. Taikametsän satumaisen kummalliset olennot eksyvät pikku hiljaa seikkailuille kummilasten komeroihin. Tällä kertaa myssän mukana on menossa vihreä vesseli Verneri. Vernerin tarina on vielä vaiheessa, mutta sen elämä on pikkuisen erilainen: se on nimittäin alun alkaen kotoisin jostain, jota kukaan ei oikein enää muista, ja tuntee olonsa siksi aina vähän vieraaksi, kunnes sitten jännittävien käänteiden kautta eksyy oikean pipon matkaan sinne pohjolan maille, kummipojan kainaloon Ounasjoen mutkaan.

Tarinankertojien mieli kulkee kai aina tarinoiden mukana, ja ystävät lukevat rivien välistä sen, mitä sieltä on luettavissa. Itseään on niin vaikea piilottaa, edes satuihin.

Pipot on tehty sikinsokisella lankojen lisäyksellä virkaten, noin kaksi-kolme saman sävyskaalan lankaa kerrallaan, mutta aina vain yhtä kerrallaan vaihtaen, päättelemättä päitä ollenkaan. Koukkuna oli sellainen paksukainen, ehkä kutonen. Aloitetaan kuudella silmukalla jotka yhdistetään rinkulaksi, sitten lisätään periaatteessa noin kuusi silmukkaa per kierros, kääntäen työn aina kierroksen lopuksi, kunnes alkaa olemaan päälaki koossa ja sitten lisätään neljä, kolme, kaksi ja yksi per kierros, ja sitten vain pötkylää niillä perussilmukoilla pipon pituudelta. Lipan kohdalla vetelee muutaman kerran eestaas tavallisen kierroksen keskivaiheilla ja sitten ihan  lopuksi rapuvirkaten reuna kauniiksi. 

Öttiskä on tehty ihanasta luomuisesta villa-puuvillasekoitelangasta hyvin vapaasti virkaten aina tarpeen mukaan lisäten tai vähentäen silmukoita ohkaisella koukulla ja sitten täytetty piposta jääneistä langan pätkistä pulleaksi. 

(Olen, kuten ennenkin kerrottua, tajuttoman huono ohjeistaja, kuten näkyy, mutta ehkä kuva kertoo tekijöille enemmän kuin sata sanaa...)

Yksvuotiaan ensimmäinen kevät

Tänään tuntui ensimmäisen kerran ihan kesältä, tai keväältä, mutta tuoksui jo lämpimältä ja muisti miten helppoa se on, kun lapset juoksee pihalla koko päivän. Aurinko teki taas sata pisamaa nenän päähän ja haravan roskien alta löytyi jo vihreitä elämänalkuja. Ihan kevättä ilmassa.

Kävelin yksvuotiaan tahdissa yhden kauppareissun ja mietin miten oppisin taas elämään näin: ihmetellen jokaista kivenmurua, kiljuen jokaisen pölykapselin kohdalla, hitaasti, hetki ja askel kerrallaan ja valmiina vaihtamaan suuntaa joka hetki. Yksvuotiaan elämää ensimmäisenä keväänä, voi mitä riemua! (Oikeastaan jo toisena, muttei sitä edellistä voi laskea, ihan eka kertaa se nyt tajuaa, että maailma on ihmeellinen..)

Koti-ikävän selätyssuunnitelma eli girls on the road to Lapland

Tänään ketuttaa vähän vähemmän kuin viimeksi. Uhmasin mahatautia ja sain viikon takaisesta tyttöjen lauantai-illasta sikana voimia, ja ihan selvin päin vielä. Jes. Ja vaikka tämä mun kuuluisa, tappavan terävä rehellisyys saikin ainakin yhden mielen jälleen järkkymään (kirjoitan tästä joskus toiste, ajatuksia pursuilee taas liikaa), oli lähteminen silti sen arvoista. Tunsi taas elävänsä kaiken tämän arkihulinan ja oksennustautimesoamisen jälkeen. (Siitä puheenollen, tauti iski vielä viikon päästä uudelleen, viime viikonloppuna oksensi viimeksi terveinä pysyneet pikkupoikaset, onneksi kuitenki vain vähän. Jospa tää NYT ois sit ohi.)

Koti-ikävä pohjoiseen valtaa tosissaan taas minun mielen. Ja sydämen. Ihan mahdotonta. Yksi ystävä sanoi vähän aikaa sitten, että mie saan sekavia viestejä elämääni siksi, etten tiedä mitä mie haluan.. Mietin asiaa aika kauan, ja tajusin, että sinne mie kyllä haluan, kotiin. Nyt vain punnitaan sitten tosissaan, että kuinka paljon. (Aiheeseen vihkiytymättömät voi lukea aiheesta, muuton esteistä ja muista lisää tunnisteella koti-ikävä..)

Mutta koti-ikävään ja vapauden kaipuuseen on tulossa pian pieni pelastus: Me lähdetään yhden ihanan Sirpalaisen kanssa kesäkuussa roadtrippailemaan kohti Kelontekemän kyläpahasta ja meidän suvun hirsitaloa, matkalla olisi tarkoitus stopata ainakin Rovaniemelle ja Sodiksen filmifestareille! Huippua! Voitteko kuvitella, kaksi ihanaa naista, Siiri (meidän menopeli), stereot pauhaamassa kovaa ja tie, mikä vie mihin haluaa. Ihan tukka hulmuaa kun unelmoi. Ja sit perillä (vai onko matkallaolo jo perille tulemista..?) odottaa Lapin erämaat, hiljaiset metsät ja tunturit, tuhatmiljoonaa sääskeä, ehkä vähän kuivattua poron lihaa evääksi, mahdollisesti vähän luntakin, ehdottomasti pari punkkupulloa ja yötön yö. Voiko parempaa kesälomaa toivoakkaan? 

Ajatella, 10 vuotta äitinä, ja nyt jo toista kertaa lähdössä reissuun ilman lapsia. Mahtavaa!! Ja silläkin uhalla, että kaikki menee mönkään, niinkö viimeksi kun mie tämmösiä hehkutin, niin mie sanon kuitenkin, että mie oon niin ansainnu tämän!!

Vähänkö taas ketuttaa eli älä lue jos toivot rentoa lomalukemista

Salakavalasti meidän mahatauti vietti hiljaiseloa muutaman päivän, mutta viime yönä taas juostiin vessassa, ei oksennettu, mutta.. you know. Ja lakanapyykkiä saatiin entisten jatkoksi. KÄÄÄK, kylppäri täyttyy uhkaavasti! Että se siitä lomailusta sitten ja tämän iltaisista kivoista tyttöjen illoista (joihin mut oltiin kutsuttu arjen tappaminen mielessä). Onneksi kuitenkin, tai miten sen nyt ottaa tämän juoksun ja melskeen keskellä, tänään kaikilla perheenjäsenillä oli taas hyvä vointi (onko kiittäminen maitohappobakteeridrinkkejä vai menikö se nyt oikeesti ohi tää tauti?) ja karkinnälkäiset pikutrullit pääsi kierteleen ovia. Katotaan sitten joko taas illalla oksennetaan suklaamunia...hohhoi.

Myös esikoisen koulunkäyntiin liittyvät vaihtoehdot näyttää taas supistuvan nollaan ja taistelu tuulimyllyistä jatkuu: sain sähköisen viestin (vaikka mulle nimenomaan luvattiin soittaa!), jossa kerrottiin, että matikkaluokka on täynnä, eikä sinne ole mahdollista ottaa lasta enää tässä vaiheessa. (Kun omaa tyhmyyttämme emme väkisin pakottaneet lasta vaihtamaan lähikoulua ja kaikkia tuttuja kuvioita viime syksynä). Myöskään oman koulun viitoselle ei ole mahdollista siirtyä, (vihjailuista sain käsityksen, että luokka on täynnä levottomia lapsia, ja mietin heti, et mistähän sekin johtuu), eikä myöskään viitosen musiikkiluokalle ole mahdollista siirtyä, koska musiikin teoriassa on menty jo niin paljon eteenpäin. Että sepä sitten niistä vaihtoehdoista.  Viestissä luvattiin ensi syksynä etsiä pojalle "enemmän ylöspäin eriyttävää materiaalia".( Ja mie sit mietin, et niin, materiaalia, joita voi sitten lätkiä siihen poitsun nenän eteen, et tee siitä. Kuulin nimittäin, että ihan yleistiedon aineetkin opetetaan Esikoisen luokassa tyyliin: lukekaa kappale kirjasta ja tehkää sit tehtävät.. open sit seikkailessa tietokoneella vieressä.. pedagogina ja äitinä mietin vaan, että voi kiesus, maksetaanko sille oikeesti palkkaakin tuosta!) Ja sitten viestissä kuitenkin muistutettiin (ihan varmuuden varalta, jos ei vielä tullu tarpeeksi paha mieli,) "että jos poika luokallamme jatkaa ensi syksynä, pitää käytöksen parantua".  (Siis käytöksen, johon liittyy esimerkiksi puhuminen tunnilla tai ajoittaiset kahnaukset välitunnilla. Kamalaa.) Ja ai että, kylläpä houkuttelee tuo ensi syksy taas. Ja sit vielä opettaja hienovaraisesti vihjaisi, että "voitte myös kysellä muista kouluista, jos sinne pääsisi yhden luokan ylemmäs". Että tervemenoa vaan!

Että sanotaanko nyt vaikka nätisti yhteenvetona, että meinaa vähän ketuttaa! Ja lisäksi, että tuo Rovaniemelle muutto steinerkouluineen tuntuu aika houkuttelevalta taas! Miten sitä sais puhuttua ympäri tuon toisen puoliskon ajatukseen??? Mie oisin nimittäin NIIIIIN valmis!

Mutta jospa tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Ehkäpä tää vit.. siis ketutus tästä ajan kans laimenee, ehkäpä me vielä päästään Rovaniemelle, tai ehkäpä me perustetaan vaikka tänne oma steinerkoulu. Ehkäpä mahatauti tokenee ja mie lähenki sitä uhmaten illanviettoon, tai ehkäpä mie löydän jostain kivenkolosta vielä uuden näkökulman tähänkin asiaan ja elämä taas voittaa ja risukasakin saa osansa auringosta. Ehkä, kuhan tää kettu vaan ensin katoais takaisin sinne koloonsa mistä on tullutkin. 

Paastoa, hiljentymistä ja lepoa

Pääsiäistunnelmiin virittäydytään meillä mahataudista toipuen. Pienimpiä palleroita lukuunottamatta koko sakin kiertänyt vatsantyhjennystauti hiljensi meidän kodin, pakotti meidät lepäämään ja syömään erittäin kevyesti. Oikein sopivaa aikaan nähden. Ja vaikka mahataudit ei todella ole sieltä mielyttävimmästä päästä, taisimme kuitenkin selvitä tästä aika helpolla: kaikki oksentelijat oli jo sen ikäisiä, että tajusivat oksentaa ämpäriin eikä ympäriinsä ja kaikki sairastivat taudin kerralla, ei viikkotolkulla. Ja on aika harvinaista, että meillä koko porukka makoilee sohvilla muutaman päivän. Nyt voi sitten paremmin nauttia lomapäivistä, kun ylimääräistä energiaa ei kulu töistä ja kouluista toipumiseen.

Hyvää pääsiäisen odotusta täältä paaston keskeltä!

Äo aika hurjan korkealla

Turhauttava, vuosia kestänyt, voimia vienyt, kamala taisteluni tuulimyllyjä vastaan sai eilen äärimmäisen yllättävän käänteen. Sota, jota on jatkettu esikoisen koulunkäynnin aloituksesta asti, saattaa näillä tuulilla jopa päättyä onnellisesti. Hullua, käsittämätöntä, ihanaa!!! Tekisi mieleni huutaa, että MIE TIESIN TÄN!!!! Mie tiesin, sisällä, syvällä, mie tiesin koko ajan, ja siksi mie taistelin ja vastustin erityisluokkia ja kiroilin syvään ja pitkään ja heristin nyrkkiä kuvitelmissani. Mie tiesin! Äidinvaisto, se suurin kaikista, on aina oikeassa. Aina... Tai ainakin nyt.

Ai mitä siis tapahtu..? No, minun pieni rakas muruseni (alias Esikoinen, eli se vanhin sankaripoika, 10 vee) istutettiin eilen koulun toimesta, minun nuristessa vieressä, koulupsykologin testeihin päivällä. Illallla sitten raahauduimme iso P:n kanssa kuulemaan tuomiota. Odotimme jotain pajaluokalle siirtymisen ja adhd-diagnoosin väliltä, tai ainakin tavanomaista, saako-se-edes-huomiota,-ku-teillä-on-niin-paljon-lapsiaki-vihjailulitaniaa. Mutta yllättäen tulokset saivat jopa minutkin, ikuisen moottoriturvan ja typerien vitsien nakkelijan, istumaan tuolissa hiljaa, suu varmasti ammollaan auki ja silmät takaraivossa. Istuimme siinä sitten hiljaa, sydän kurkussa ja korvissa suristen, kuuntelemassa, kuinka psykologin arvio muutti koulun asenteen siinä samassa sekunnissa ongelmaisesta häirikkölapsesta, joka on aina siellä missä tapahtuu, ja ainakin silloin kun ei pitäisi, erityislahjakkaaksi neronleimaukseksi, joka suuresta älykkyydestään johtuen turhautuu luokassaan junnaavaan opetustapaan. Eli rakas pieni häirikköpoikamme oli saanut älykkyystesteissä huipputulokset. Tuo pieni rikollisen alku saikin yhtäkkiä valoisan, suorastaan häikäisevän aurinkoisen tulevaisuudenkuvan matematiikan professorina tai nobeltutkijana. --- Ja yhä vaan me istuimme siinä hiljaa, ne suut auki jne.--- Psykologin jatkaessa, ettei urallaan ole moisia tuloksia nähnyt, ja että kyllä nyt skipataan ainakin yksi luokka eteenpäin ensi syksystä lähtien. ----- Jos vain poika itse niin haluaa, koska päättelykyvyiltäänhän poika on ihan aikuisen tasolla, ja osaa kyllä arvioida päätöstensä tulokset itse. ----- Ja matikkaluokallekin varmasti otettaisiin vuoden jälkeenkin vielä, jos vain poika niin haluaa. Ja ehkä musiikkipainotteisuuskaan ei olisi kuoppaan haudattua. ------ Koska kyllä näin lahjakkaan pojan täytyy saada huippumahdollisuudet.-----

OHO! Shokista toipumiseen menee ehkä tovi. Ja vaikkei tuloksilla minun rakkauteeni mitään vaikutusta olekaan, olen NIIIIIIN onnellinen, että vihdoin, (vihdoin, vihdoin, vihdoin)  mun poika nähdään ihanana, hyvänä, kauniina lapsena ja sen mahdollisuuksiin elämässä uskoo muutkin kuin äiti ja isi. (Ja isikin ehkä taas vähän enemmän. *silmänisku iso P:lle*) Ja eniten kaikista, olen pakahtua siitä onnesta, että sain kertoa mun rakkaalle pojalle, että "Rakas, uskotko, sussa ei oikeesti oo mitään vikaa, sie vaan ajattelet nopeemmin ku muut," ja että "sie et oot huonompi ku kukaan, vaan päinvastoin." Ja "jos et usko mua, niin mulla on todisteet, mustaa valkosella baby". Koska, jostain kumman syystä tuon koulujupakan aikana, mun täysien pisteiden, ihanan huumorin ja hurjan luonteen omaava lapsi on saanut pähänsä, että siinä on todella jotain perustavanlaatuisesti vialla ja että jollain tavalla sen täytyy olla huonompi ku muut. Ja että äiti vaan sanoo, ku se on äiti. Että ähäkutti teille kaikille, jotka niin on ajatellu.  Eipäs olekaan!! 

Voi rakkaus. Ja vaikka nyt painiskellaan aika isojen asioiden kanssa, kuten sellaisten, että onko nyt kaikinpuolin ja kokonaisvaltaisesti hyväksi lapselle, vaikkakin erityisen lahjakkaalle, viettää loppukouluaika aina vanhempien lasten seurassa. Tai sellaisten, että miten ihmeessä ajokortiton äiti kuskaa lastaan toiselle puolelle kaupunkia kouluun, jossa sitten saisi (ehkä) sopivampaa opetusta. Tai mitä jos se lapsi valitseekin ne kaverit kaiken hienon opetuksen keskellä, ja jatkaa turhautunutta häirintäänsä.. Niin, kaikesta siitä huolimatta, jokainen vaihtoehto on sata kertaa parempi kuin ne, joita sille oli tarjolla aiemmin. Nyt sillä on vaihtoehtoja. Sekin on aika hienoa. 

*hymyilee korvasta korvaan*

Että niin, kannattaa siis taistella omiensa puolesta. Leijonaemon vaistot osuu harvoin ohi ja asintuntijat on kuitenkin vain oman alansa, ei sun lapsen asiantuntijoita.Voimaa ja rakkautta kaikille teille, jotka taistelette!

 

P.S. Suurkiitos kauniista tunnustuksesta Rakas vanha valkoinen taloni blogin Helille. Laitan sen eteenpäin kunhan toivun tästä shokista. Kauniita blogeja löytyy minunkin lukemistani. Antaisin sen takaisin sinullekin, mutta se ei taida olla suotavaa. :)