Vähänkö taas ketuttaa eli älä lue jos toivot rentoa lomalukemista

Salakavalasti meidän mahatauti vietti hiljaiseloa muutaman päivän, mutta viime yönä taas juostiin vessassa, ei oksennettu, mutta.. you know. Ja lakanapyykkiä saatiin entisten jatkoksi. KÄÄÄK, kylppäri täyttyy uhkaavasti! Että se siitä lomailusta sitten ja tämän iltaisista kivoista tyttöjen illoista (joihin mut oltiin kutsuttu arjen tappaminen mielessä). Onneksi kuitenkin, tai miten sen nyt ottaa tämän juoksun ja melskeen keskellä, tänään kaikilla perheenjäsenillä oli taas hyvä vointi (onko kiittäminen maitohappobakteeridrinkkejä vai menikö se nyt oikeesti ohi tää tauti?) ja karkinnälkäiset pikutrullit pääsi kierteleen ovia. Katotaan sitten joko taas illalla oksennetaan suklaamunia...hohhoi.

Myös esikoisen koulunkäyntiin liittyvät vaihtoehdot näyttää taas supistuvan nollaan ja taistelu tuulimyllyistä jatkuu: sain sähköisen viestin (vaikka mulle nimenomaan luvattiin soittaa!), jossa kerrottiin, että matikkaluokka on täynnä, eikä sinne ole mahdollista ottaa lasta enää tässä vaiheessa. (Kun omaa tyhmyyttämme emme väkisin pakottaneet lasta vaihtamaan lähikoulua ja kaikkia tuttuja kuvioita viime syksynä). Myöskään oman koulun viitoselle ei ole mahdollista siirtyä, (vihjailuista sain käsityksen, että luokka on täynnä levottomia lapsia, ja mietin heti, et mistähän sekin johtuu), eikä myöskään viitosen musiikkiluokalle ole mahdollista siirtyä, koska musiikin teoriassa on menty jo niin paljon eteenpäin. Että sepä sitten niistä vaihtoehdoista.  Viestissä luvattiin ensi syksynä etsiä pojalle "enemmän ylöspäin eriyttävää materiaalia".( Ja mie sit mietin, et niin, materiaalia, joita voi sitten lätkiä siihen poitsun nenän eteen, et tee siitä. Kuulin nimittäin, että ihan yleistiedon aineetkin opetetaan Esikoisen luokassa tyyliin: lukekaa kappale kirjasta ja tehkää sit tehtävät.. open sit seikkailessa tietokoneella vieressä.. pedagogina ja äitinä mietin vaan, että voi kiesus, maksetaanko sille oikeesti palkkaakin tuosta!) Ja sitten viestissä kuitenkin muistutettiin (ihan varmuuden varalta, jos ei vielä tullu tarpeeksi paha mieli,) "että jos poika luokallamme jatkaa ensi syksynä, pitää käytöksen parantua".  (Siis käytöksen, johon liittyy esimerkiksi puhuminen tunnilla tai ajoittaiset kahnaukset välitunnilla. Kamalaa.) Ja ai että, kylläpä houkuttelee tuo ensi syksy taas. Ja sit vielä opettaja hienovaraisesti vihjaisi, että "voitte myös kysellä muista kouluista, jos sinne pääsisi yhden luokan ylemmäs". Että tervemenoa vaan!

Että sanotaanko nyt vaikka nätisti yhteenvetona, että meinaa vähän ketuttaa! Ja lisäksi, että tuo Rovaniemelle muutto steinerkouluineen tuntuu aika houkuttelevalta taas! Miten sitä sais puhuttua ympäri tuon toisen puoliskon ajatukseen??? Mie oisin nimittäin NIIIIIN valmis!

Mutta jospa tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Ehkäpä tää vit.. siis ketutus tästä ajan kans laimenee, ehkäpä me vielä päästään Rovaniemelle, tai ehkäpä me perustetaan vaikka tänne oma steinerkoulu. Ehkäpä mahatauti tokenee ja mie lähenki sitä uhmaten illanviettoon, tai ehkäpä mie löydän jostain kivenkolosta vielä uuden näkökulman tähänkin asiaan ja elämä taas voittaa ja risukasakin saa osansa auringosta. Ehkä, kuhan tää kettu vaan ensin katoais takaisin sinne koloonsa mistä on tullutkin. 

Peruskouluahdistuspurkaus!

Onkohan meille sattunut joku maailmankaikkeuden surkein opettaja ja koulu meidän esikoiselle vai onko tää koulussaolo oikeesti näin kamalaa? Mie yritän parhaani mukaan suodattaa kohta kymmenen veen jutuista sellasta opeänkyrää ja ajatella asioita objektiiisesti mutta ei helevetti, se ei enää onnistu.

Tänään se raukka tuli kotiin koulusta pyörtymisvalmiudessa, kamalassa kuumeessa ja kurkku tulessa, kun ope oli sanonut huonovointisuutta valittaneelle, että yritähän pysyä hengissä vielä pari tuntia. Viime viikolla se tuli kotiin kaksi kertaa isompien hakkausten jälkeen eikä kukaan ole minuun ollut yhä vieläkään yhteydessä koululta, vaikka jo rehtorille olen asiasta viestiä jättänyt. Lääkärikäynnin seurauksena myöhästyneelle pojalle ope oli mukavasti huikannu, että "sun ei tarvi tulla kun paikalle, niin on heti kauheaa"  kun lapsi oli omien sanojensa mukaan kävellyt luokkaan ja istunut paikalleen. Kiva. Ja lista jatkuis vaikka kuinka...

Ja sitten meille annetaan kaikessa hienovaraisuudessa ymmärtää, että pojassa on kai jotain vikaa kun ei meinaa sopeutua. Ja että diagnooseja olisi varmaan syytä hankkia koko liuta että saatais se erityisluokalle. Ja että tukitoimia olisi kyllä syytä lisätä. Ja siis oppilaalle, jolla on paljon kavereita, saa täydet kaikista kokeista, laskee huvikseen matikkaa, rakastaa liikuntaa ja musiikkia, on ulospäin suuntautunut, iloinen ja erittäin aktiivinen vesseli.. Just. Tuetaankohan tässä tukitoimilla nyt lasta vai opettajaa?

Voi kiesus! Nyt purkaudun tästä täysillä. Kun ollaan kuskattu lasta perheneuvolan terapeuteilla ja lääkäreissä, jotka kaikki sanoo just sitä, minkä me ollaan aina tiedetty: ettei  siinä mitään vikaa ole, se ei vain sovi sinne koulun muottiin. Ja suoraan sanoen (ja tää on mun ihan oma lisäys): sillä on niin PASKA ope! 

Toivottavasti päästäisiin pian pohjolaan, siellä olisi sellainen ihana pieni steinerkoulu täynnänsä opettajia jotka oikeasti välittää sekä työstään että lapsista joiden kanssa siellä työskennellään. Alkaa nimittäin olemaan kiltisti sanottuna mitta täynnä! Nyt riitti!

Oisko se perjantai ja kolmastoista?

Tänään mie ajattelin vihdoin tyydyttää vähän vapauden kaipuutani (joka kortittomana lähiöäitinä on  näköjään paremman puutteessa yhtä kuin kävelyretki keskustan kirjastoon ja saumurinneulakauppaan). No ei mennyt ihan putkeen edes tuo säälittävä vapausriento.

Tänne on ikivihreän joulun jälkeen tullut lunta metritolkulla eikä näköjään kukaan auraa enää minkäänlaisia väyliä kävelyteille, aika harvoille autoteillekkään, joten voitte kuvitella kuinka mielenkiintoista ja hauskaa oli kiskoa yhtä pulkassa samalla kun pukkaa toista rattaissa samalla kun lunta tuulee vaakatasossa ja hurriganeissa niskaan, korviin silmiin ja vaunuihin sinne kirpunki niskaan ja silmiin ja korviin siellä polviin ulottuvissa kinoksissa.. aaargs!

No, lopulta sitten äärimmäisen virkistyneessä ja rennossa tunnetilassa perille päästyäni oli tarkoituksena, että töistä pääsevä iso P hakisi mukuloita vähemmälle, joilloin sieltä kirjastosta saisi ehkä jotakin lainattuakin ja kaupoissa onnistuisi muukin kuin anteeksipyytely. Kävikin niin, että iso P oli tyystin kauniisti unohtanut kaikki aiemmat sopimukset eikä lumitöistä innostuneena kuullut puhelimiinsa vastailla. Mie siis jäin kaupunkiin ja kirjastoon puhelin kiukkuisessa kourassa yhden ei-nukkuvan, mutta kitisevän lähes yks veen ja jokapaikkaan juoksevan kolmeveen kans. Ennen pakoa tuulen tieltä kirjastoon, yritin vielä varata aikaa vastapäiseen silmälekuriin, kun sokkona en kohta nää enää tien toiselle puolelle, mutta universumin potkiessa se saakutin silmälasiputiikki olikin muka tänä nimenomaisena arkipäivänä työaikaan niin täynnänsä innokkaita asiakkaitaan, ettei edes vartin odottelun ja kolmeveen alaskiskomien kymmenien sankojen jälkeenkään onnistuttu pääsemään edes tiskille.  Luovutin.

Iloa silti irti tilanteesta (vaikka väkisin)! Hikisenä ja melkoisen kiristynein vieterein onnistuin jopa yhden hakemani steinerkirjan koulutuskirjastosta löytämäänkin samalla kun yks kiskoi toiselle syötäväksi niitä muita hyllyn antimia.. Kukkaron korttihelvetistä sitten oikean pänikän lopulta löytäessäni sattui kuitenkin, että kotona aiemmin kirjahyllyn takaa vasta karhukirjeiden uhalla löytynyt edellinen laina oli ehtinyt kartuttaa korttini lainauskieltoon, enkä mie uskaltanu saldovajaavaisena niitä alkaa lyhentämäänkään, kun joku järki vielä kolkutti niskaan, että kahvia ja pullaa oli vielä saatava alakerran kahvion tätiltä nälkäsille lapsille ja niiden hermovaurioäitille tai taivas kaatuu. huh. Kiitti ja anteeksi siis vaan kirjaston tätille ja sitä kahvia naamaan.

Että ei nyt sitten enää jatkettu kuitenkaan maailmojen uhmaamista saumurinneulakauppaan vaan puhelimensa ja muistinsa löytäneen iso P:n kyydillä kotiin ja nopeasti. oih. Voisikohan tästä päätellä, että elämällä oli vähän erilaiset ideat vapauden suhteen ja että tämä ei nyt sitten ihan riittänytkään elämän suunnan muuttamiseksi..?

Kukamitähäh?

Elämä tuntuu tänään taas hankalalta. Sellaiselta, että muutos on ainut mahdollisuus. Ja tänne siitä kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta, mutta kirjoitettava on, jotta totuus löytyisi myös tästä kaurapuurosta. Jotta elämää olisi myös lankakerien keskellä. Tuntuu kai siltä, kuin olisin synnyttänyt tänne persoonan, jolle tämä tunne ei enää sovi. Ja siitä seuraten mie mietin että kuka olen? Ja että olenko mie tämä tänne synnyttämäni persoona..? Ja että sopiiko siitäkin kirjoittaa.. huoh.

Tämän tunteen herätti kai eloon monet asiat. Pitkään jatkunut tunne muutoksen välttämättömyydestä eniten, mutta myös lähemmät tapahtumat. Ensinnäkin viime lauantai. Se, kun  lasten juhlia seurasivat yön pituiset aikuisten juhlat ihanien ystävien kanssa.  Pikkuisen Rock'n'rollia ja paljon paljon Tanssia. Sellaista pään tuuletusta ja tunteiden huumaa. Sitä sellaista, että muistaa taas miten sitä pitäisikin hengittää, selkä suorassa, oman selkärankansa varassa, syvään ja hitaasti. aaaaaaah.

Siinä tunteiden huumassa ja muutaman lonkeron jäljiltä huomasin itsessäni suuttuvani tanssilattialla vieressä nuorta tyttöä erittäin alentavasti kohteleville nuorille pojille. Ja huomasin suuttuvani sille tytöllekin.. että miksei se kunnioita itseään ja tajua olevansa arvokkaampi kuin nuo pojat antavat sen ymmärtää. Kiukuttelin ja mietin ylevästi naisten asemaa ja omaa äitiyttäni pienille tyttösille, joista vielä kasvaa nuoria tyttösiä. Ja paasasin ja kiukkusin aikani. 

Mutta sitten kun ajan kanssa sunnuntaina sitä omaa suuttumustani sitten mietin, niin tajusin, että mie suutuinkin itselleni. Että mie suutuin siitä, kun en arvosta itseäni enemmän. Ja sitten mietin, että miksi mie en toimi, vaikka mua kohdellaan huonosti ja vaikka tämä tilanne toimii huonosti ja saa minut voimaan huonosti. 

Sitä olen nyt miettinyt. Että miten mie arvostan itseäni enemmän. Ja kuinka radikaaleja ratkaisuja se vaatii. Pelottavaa ja hämmentävää. Yksinkertaisesti vain lyhyesti: Kukamitähäh? Se tunne nyt päälimmäisenä.

Pienen pienet pirut päässäni

Muutama sellainen ihan pienen pieni pikkuruinen myllersi tänään ison ison isosti. Pisti pään ihan sekaisin, ylllytti siivoamaan, kuiski korviin kylmiä väreitä ja kammotusta. Kuumensi tunteita ja kattiloita, pakotti pakastamaan tyyynyjä ja tuulettamaan tunkkaisia nurkkia. Laittoi saksimaan sekopäitä ja sekoittamaan myrkkyjä. HUI hirveyksiä!

  

Ihan jokaikinen syksy meidän(kin) perhe saa päiväkodista ja koulusta varoituslappuja noista erittäin ikävistä loiseläjistä, täistä. Tähän asti olen aina puolihuolimattomasti pikkuisen varoitellut lapsia lainailemasta pipojaan ja sohinut iltaisin kammalla sinne tänne. No nyt en vissiin ollut varoitellut tarpeeksi ja kutisevat kallot aiheuttivat minussa täysin pidättelemättömän hysteerisen siivouspuunauskampauspyykkäys-kohtauksen. Miten jotkin niin pienet ja täysin vaarattomat  otukset onnistuivatkin saamaan muuten ihan suhteellisen järkevän naishmisen näin täysin tolaltaan..? 

Onneksi sentään päättömän kirkumisen ja juoksemisen sijaan päätin lopulta voittaa tämän sodan ja suunnata hysteerisen energiani taisteluun. Täishampoon, kamman ja saksien kautta saimme viimeisetkin pikkupirut nitistettyä pääkopistamme (ainakin toistaiseksi), joskin kohtaukseni johti myös rakkaiden rastojeni saksimiseen, ja takkutukkien sijaan keskityn blogissa vast'edes kai vain sukkiin ja kukkiin. Kovin rouvamainen olo kyllä muuten tuli tämmöisessä pikkutukkalaisessa, vuosien pörröpäisyyden jälkeen. Vaikka kyllä tämäkin taitaa onnellisena sojoittaa jokaiseen ilmansuuntaan ihan irrallaan.  Totuttelua ja kasvua se vain vaatii.  oih.

Ja jotta hysteriakohtaukseni ei olisi jäänyt vain sellaisten tavis-normirajojen sisälle, käänsin lisäksi kämpästä joka nurkan ympäri, huiskin, pyyhin, imuroin, pakastin, keitin ja pesin melkoisen määrän erilaisia asioita erotakseni inhoista kuvitelmista verta imevistä puolimillisistä. "Ompahan siivottu jouluksi", tokaisi iso P naureskellen hulluuteni törmättyään. Ei ole tainnut tottua kiiltäviin lattialankkuihin tämän kotirouvan hoteissa. Joskus sitä kai vain tällä tavalla sekoaa ja on pakko siivota. Onneksi sitä ei tapahdu liian usein eikä liian heppoisin perusteluin. Vaikka onhan tämä siisteys aika ihanaa. Sen kaks tuntia kun sitä kestää.

Kauas pois kamalista kiukuista

Tiedän ettei ole korrektia kitistä kaikesta kamaluudesta. Elämänhän tulisi olla ihanaa. Ja etenkään lapsistaan ei saa kitistä, koska nehän on itse tänne hankkinut. Tänään mie en kuitenkaan jaksa nuita huutoja. Taisteluita. Kiukkuja ja karjumisia. Kamalia kakaroita. Miksi ne kaikki kiljuu yhtenä päivänä kovempaa kuin ennen? Ja juuri niinä päivinä sataa aina vettä ja kaikkien on oltava sisällä ja kiukuteltava samojen seinien sisällä suhteettoman pitkään. Ja juuri niinä päivinä jääkaappi on aina tyhjä eikä kaapista löydy ainuttakaan keksin murusta, joilla ostaa edes hetken hiljaisuutta.

Tänään mie haluan karata ja nousta koneeseen ja lentää kauas kauas kaukomaille ilman ainuttakaan vastuun taakkaa hartioilla. Tänään mie haluan kävellä pitkillä hiekkarannoilla tyhjyyden ympäröimänä avojaloin ja kuunnella meren pauhua. Tänään mie haluan kadota tuhannen kirjaviin basaarikauppoihin ja kulkea ahtailla kujilla väenpaljouden keskellä yksin. Tänään mie haluan nähdä pyramidit ja tuntea tuulen mukana lentävät hiekan jyvät kasvoillani. Tänään mie haluan kokea viidakon jännityksen ja kulkea temppeleissä. Tänään mie haluan olla koskematta kaikkiin suuriin taideteoksiin ja hengittää niiden pölyisiä kanvaaseja ihan vierestä. Tänään mie haluan olla mie. en muuta.

Ehkä huomenna jaksan taas löytää onnen arjesta, tänään en.

Arjen ankeutta

Pikku toukka valvotti minua yön ja aamu alkoi ilman kahvia. 

Siis minulla, ilman K-A-H-V-I-A. 

Ja ilman Iso P:tä, kokokesän lomatkin näköjään loppuu aikanaan. Mutta etenkin ilman kahvia. 

Ja kaikki ötökätkin lomaili vielä tänään. Ja hökkelimökkireissun pyykit täytti koko kellarin ja jääkaappi oli täynnä omaa tyhjyyttään. Ja kaikki legot tarttui mun varpaisiin ja tutitkin oli hukassa.

 Asuin tämän päivän keittiössä ja pyykkikorissa ja ahdistuin kamalasti kaikesta. Höpöhöpöhoroskoopit tiesi kertoa, että kaikki mitä en tee täydestä sydämestä ahdistaa tänään tosissaan. No ahdisti kyllä. Arki läsähti naamaan täydellä tehollaan. Ketsuppia ja pyykkipoikia. Niitä tänään rekkalasteittain.

Nyt olo on jo parempi. Huomenna kaikki katoaa töihin, kouluihin, eskariin ja kerhoon. Puolen kymmentä reppua, crocsia ja tossua on pestynä ja pakattu valmiiksi. Öttiäisille on etsitty ne kaikista ehjimmät rievut pinoihin odottamaan,  kahvi on ladattu valmiiksi keittimeen ja aamu aikataulutettu minuutilleen.  Kaaos odottaa, mie tiiän, mutta jospa vähän vähemmän ahdistavana kuin tänään.  Sitten meillä alkaa pikkutoukan kans loma. Ainakin niiksi kolmeksi tunniksi, kunnes ne palaa.

Tätä tänään, arjen ankeutta.