Elämää, isolla eellä!!

Heipä hei tyypit! Mie melkein jo katosin täältä. Ajattelin, että elämä on elämää, mun elämää, enkä sitä aio enää jakaa koko maailmalle. Ja sitten konekin hajosi sopivasti.. mutta mutta. Jospa jaan nyt vähän. Nopeasti, ihan pikasesti ja ihan vähän, itselleni tyypillisesti, tiivistäen, heh. Mistä alottais tämän parin kuukauden purkamisen...jooo...

No päällimmäisenä viimeisin, eli tyttöjen road trip, jota mie suunnittelin yhen punkmummon kans muutama kuukausi aiemmin, se toteutui, ja voi veljet miten toteutuikin! Me sovittiin jo mennessä, että kaikki mitä tapahtuu Lapissa, jää Lappiin, ja siinä pysytään, mutta paljastan, että hauskaa oli. Niin hauskaa, että jouduttiin laittamaan auto parkkiin sata kertaa tien viereen kun naurettiin niin julmetusti. Ja sielun veljet soi aika kovaa. Ja hulvattomat sukulaiset ja muut lapineläjät kasvattivat koti-ikävää huimiin sfääreihin. Ja sodankylän filkkareilla ei nähty yhtään leffaa. Ja Kelontekemässä ei erottanut, mikä oli maata ja mikä taivasta. Ja paluumatkalla elämänlanka näytti taas ohuutensa metrillä väistetyn hirven muodossa. huh. Aika pienistä sekunneista kiinni tämä ihmisen elämä.

Elämästä puheen ollen, se on aika ihanaa. Joku on ehkä huomannut jo aiemminkin, että pohdiskelen aika isoja asioita välillä, voskus niin isoja, että niistä on jopa vaikea kirjoittaa. Sellaisia, sanoisinko oikein hörhelösti, että henkisiä asioita. Paljon olen pohtinut elämän merkitystä ja sitä, mikä oikeastaan onkaan totuus ja mikä olennaista. Vaikea selittää. Tällä hetkellä näkemys on jotain läsnäolon ja sen tuoman onnen tienoilla.. rakkautta, energiaa, sitä myös. Toisin sanoen, kun elää hetkessä, ei ole ongelmia, ei ole huolia eikä murheita, on vain tämä hetki, tämä todellisuus ja sen tuoma tilanne. Tajuan myös olevani osa jotain suurempaa, täydellistä ihanuutta, ja että kaikella mitä tapahtuu on merkitystä paitsi minun elämässäni, myös kokonaisuuden kannalta. Näin tänään, mutta tiedän myös, että jos eilen tiesin jotain, tänään tiedän enemmän ja huomenna kaikki mitä tiesin tänään, voi olla menettänyt merkityksensä. mutta tätä siis tänään.

Parisuhdeasiat mietityttää..niistä ei viitsi tänne nyt edes kirjoittaa, sanotaan nyt vaikka, että parasta mitä nyt voisi tapahtua, olisi, että rakastuisin taas tuohon mieheen, jonka kanssa asustan, mutta kuka tietää. Elän hetken kerrallaan, ja luotan, että kun päätösten aika tulee, tiedän sen.

Ja luovuus, se tuntuu taas nostavan päätään. Käsityöt syntyy rakkaudella ja pää pursuaa ideoita. Näen kauneutta kaikessa ja kaikki tulvii ihan yli. Olen onnellinen ja se näkyy. Teen sen mitä haluan, en velvollisuudesta, vaan koska haluan. Ja se näkyy siinä mitä teen. Kauneutena, hyvyytenä. sitä tänään.

Mitä teille kuuluu? Vieläkö olette siellä, vai oletteko jo luovuttaneet tämän hiljaiselon seurailun?

Kuviin, haasteisiin, tunnustuksiin ja muihin keskityn hetken päästä. Kiitos ihanuudet! on mukava olla taas täällä. :)

Savuisia kevätretkiä koti-ikävän keskellä

Facebookissa ystävä laittoi kuvan Rovaniemeltä. Siellä se seisoi kinosten keskellä toppatakissaan. Samalla kun täällä keskemmällä Suomea lapset istuu tuolla hiekkalaatikolla t-paidoissaan. Voi apua, auttaakohan tämä ilmastoasioiden pohtiminen koti-ikävään? Olenkohan mie vakavasti ajatellut mitä se tarkoittaa, jos talvi on kolme kuukautta pidempi kuin täällä?

Kävimme eilen paikallisen puiston ihanien naisten ja lasten kera savuisella extempore-laavuretkellä paistamassa makkaraa. Ihanaa, metsä, hiljaisuus ja savun haju...  Ja TSAM! kaikki ne miljoonat muistot sieltä jostain lapsuuden maisemista palasivat taas mieleen: tunturit, hanget, nuotiot, kelkkaretket, isä, sisko.. Voi, ei auta siis edes ilmasto, koti-ikävä vain kasvaa kasvamistaan. 

Savuisia retkiä kotikontuja muistellen on tehty tänä keväänä enemmänkin. Tässä kuvia perheen retkiltä ajalta, kun täälläkin oli vielä kantavat hanget. (Kun ei nuita puiston mammoja uskalla tänne kuvata..)

Koti-ikävän selätyssuunnitelma eli girls on the road to Lapland

Tänään ketuttaa vähän vähemmän kuin viimeksi. Uhmasin mahatautia ja sain viikon takaisesta tyttöjen lauantai-illasta sikana voimia, ja ihan selvin päin vielä. Jes. Ja vaikka tämä mun kuuluisa, tappavan terävä rehellisyys saikin ainakin yhden mielen jälleen järkkymään (kirjoitan tästä joskus toiste, ajatuksia pursuilee taas liikaa), oli lähteminen silti sen arvoista. Tunsi taas elävänsä kaiken tämän arkihulinan ja oksennustautimesoamisen jälkeen. (Siitä puheenollen, tauti iski vielä viikon päästä uudelleen, viime viikonloppuna oksensi viimeksi terveinä pysyneet pikkupoikaset, onneksi kuitenki vain vähän. Jospa tää NYT ois sit ohi.)

Koti-ikävä pohjoiseen valtaa tosissaan taas minun mielen. Ja sydämen. Ihan mahdotonta. Yksi ystävä sanoi vähän aikaa sitten, että mie saan sekavia viestejä elämääni siksi, etten tiedä mitä mie haluan.. Mietin asiaa aika kauan, ja tajusin, että sinne mie kyllä haluan, kotiin. Nyt vain punnitaan sitten tosissaan, että kuinka paljon. (Aiheeseen vihkiytymättömät voi lukea aiheesta, muuton esteistä ja muista lisää tunnisteella koti-ikävä..)

Mutta koti-ikävään ja vapauden kaipuuseen on tulossa pian pieni pelastus: Me lähdetään yhden ihanan Sirpalaisen kanssa kesäkuussa roadtrippailemaan kohti Kelontekemän kyläpahasta ja meidän suvun hirsitaloa, matkalla olisi tarkoitus stopata ainakin Rovaniemelle ja Sodiksen filmifestareille! Huippua! Voitteko kuvitella, kaksi ihanaa naista, Siiri (meidän menopeli), stereot pauhaamassa kovaa ja tie, mikä vie mihin haluaa. Ihan tukka hulmuaa kun unelmoi. Ja sit perillä (vai onko matkallaolo jo perille tulemista..?) odottaa Lapin erämaat, hiljaiset metsät ja tunturit, tuhatmiljoonaa sääskeä, ehkä vähän kuivattua poron lihaa evääksi, mahdollisesti vähän luntakin, ehdottomasti pari punkkupulloa ja yötön yö. Voiko parempaa kesälomaa toivoakkaan? 

Ajatella, 10 vuotta äitinä, ja nyt jo toista kertaa lähdössä reissuun ilman lapsia. Mahtavaa!! Ja silläkin uhalla, että kaikki menee mönkään, niinkö viimeksi kun mie tämmösiä hehkutin, niin mie sanon kuitenkin, että mie oon niin ansainnu tämän!!

Vähänkö taas ketuttaa eli älä lue jos toivot rentoa lomalukemista

Salakavalasti meidän mahatauti vietti hiljaiseloa muutaman päivän, mutta viime yönä taas juostiin vessassa, ei oksennettu, mutta.. you know. Ja lakanapyykkiä saatiin entisten jatkoksi. KÄÄÄK, kylppäri täyttyy uhkaavasti! Että se siitä lomailusta sitten ja tämän iltaisista kivoista tyttöjen illoista (joihin mut oltiin kutsuttu arjen tappaminen mielessä). Onneksi kuitenkin, tai miten sen nyt ottaa tämän juoksun ja melskeen keskellä, tänään kaikilla perheenjäsenillä oli taas hyvä vointi (onko kiittäminen maitohappobakteeridrinkkejä vai menikö se nyt oikeesti ohi tää tauti?) ja karkinnälkäiset pikutrullit pääsi kierteleen ovia. Katotaan sitten joko taas illalla oksennetaan suklaamunia...hohhoi.

Myös esikoisen koulunkäyntiin liittyvät vaihtoehdot näyttää taas supistuvan nollaan ja taistelu tuulimyllyistä jatkuu: sain sähköisen viestin (vaikka mulle nimenomaan luvattiin soittaa!), jossa kerrottiin, että matikkaluokka on täynnä, eikä sinne ole mahdollista ottaa lasta enää tässä vaiheessa. (Kun omaa tyhmyyttämme emme väkisin pakottaneet lasta vaihtamaan lähikoulua ja kaikkia tuttuja kuvioita viime syksynä). Myöskään oman koulun viitoselle ei ole mahdollista siirtyä, (vihjailuista sain käsityksen, että luokka on täynnä levottomia lapsia, ja mietin heti, et mistähän sekin johtuu), eikä myöskään viitosen musiikkiluokalle ole mahdollista siirtyä, koska musiikin teoriassa on menty jo niin paljon eteenpäin. Että sepä sitten niistä vaihtoehdoista.  Viestissä luvattiin ensi syksynä etsiä pojalle "enemmän ylöspäin eriyttävää materiaalia".( Ja mie sit mietin, et niin, materiaalia, joita voi sitten lätkiä siihen poitsun nenän eteen, et tee siitä. Kuulin nimittäin, että ihan yleistiedon aineetkin opetetaan Esikoisen luokassa tyyliin: lukekaa kappale kirjasta ja tehkää sit tehtävät.. open sit seikkailessa tietokoneella vieressä.. pedagogina ja äitinä mietin vaan, että voi kiesus, maksetaanko sille oikeesti palkkaakin tuosta!) Ja sitten viestissä kuitenkin muistutettiin (ihan varmuuden varalta, jos ei vielä tullu tarpeeksi paha mieli,) "että jos poika luokallamme jatkaa ensi syksynä, pitää käytöksen parantua".  (Siis käytöksen, johon liittyy esimerkiksi puhuminen tunnilla tai ajoittaiset kahnaukset välitunnilla. Kamalaa.) Ja ai että, kylläpä houkuttelee tuo ensi syksy taas. Ja sit vielä opettaja hienovaraisesti vihjaisi, että "voitte myös kysellä muista kouluista, jos sinne pääsisi yhden luokan ylemmäs". Että tervemenoa vaan!

Että sanotaanko nyt vaikka nätisti yhteenvetona, että meinaa vähän ketuttaa! Ja lisäksi, että tuo Rovaniemelle muutto steinerkouluineen tuntuu aika houkuttelevalta taas! Miten sitä sais puhuttua ympäri tuon toisen puoliskon ajatukseen??? Mie oisin nimittäin NIIIIIN valmis!

Mutta jospa tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Ehkäpä tää vit.. siis ketutus tästä ajan kans laimenee, ehkäpä me vielä päästään Rovaniemelle, tai ehkäpä me perustetaan vaikka tänne oma steinerkoulu. Ehkäpä mahatauti tokenee ja mie lähenki sitä uhmaten illanviettoon, tai ehkäpä mie löydän jostain kivenkolosta vielä uuden näkökulman tähänkin asiaan ja elämä taas voittaa ja risukasakin saa osansa auringosta. Ehkä, kuhan tää kettu vaan ensin katoais takaisin sinne koloonsa mistä on tullutkin. 

Njuoska bittut

Hyvää saamelaisten kansallispäivää!

Koti-ikävää pohjoiseen voi liennyttää hyvin kattelemalla ihan mielettömän hauskaa ja jotenkin niin ihanasti pohjosen tunneilmapiiriä kuvaavaa, ittelleenkin nauravaa ja muutenkin hulvattoman huonoa huumoria (joka iskee aina kympillä!) viljelevää ohjelmaa kakkoselta. Märät säpikkäät nimittäin rulettaa tyypit ihan täysillä!

http://areena.yle.fi/video/1328212146059

Ainaki mulle tulee sitä kattoessa aina semmonen olo, että no niin, enhän mie yksin täälä maailmalla ole. Onhan meitä muitakin muualta tulleita joilla juuret kasvaa vahvasti ylöspäin.

Epäpätevän työtä pelkäävän kotiäidin työhakemus

Tein juuri elämäni ensimäisen työhakemuksen. Siis 31-vuotiaana, ensimmäisen! Syitä tähän on tietysti monia ja jostain syystä koen kamalan tarpeen selitellä, etten mie ole mikään työtä pelkäävä hipin rutjake, joka on aina vaan maannu kotona. (tai no..) Niin, mutta asiaan palatakseni siis..töitä en ole hakenut koska: ensinnäkin, olen jatkuvasti opiskellut tai ollut vuosikausia äitiyslomilla ja hoitovapailla, niin eihän  sitä ole ehtinyt mihinkään oikeisiin töihin mennä missään välissä. Paitsi, että olen mie kyllä töitä tehny aina joka välissä pikkuisen, sen verran harrastuksen omaisesti, että säilyy tolkku kaiken vaipanvaihdon keskellä. Mutta kun minulle on nyt vain sattunut niin hienosti, että minut on niin sanotusti aina haettu kotoa töihin, ettei hakemuksia ole tarvinnut rustailla. Joko joku sukulaistäti on suositellut tai äitin työkaverin kaverin sisko on tarvinnut työntekijää tai ystävän ystävä on tarvinnut töihin tai kantakuppilan omistaja saanut mahdottoman hyvän (lue: halvan) kaljan kaatajan tai työharjotteluista on poikinut sijaisuuksia tai olen myynyt omia töitäni ymym. Eli tuuripelillä menty tähän asti. Ja kyllähän tämä minun uraelämäni sekamelska näytti noin ensisilmäyksellä hienolta paperilla,  kun ansioluettelo on pitkä ku aasin häntä. Tokikaan määrä ei aina korvaa laatua tämmöisessä sijais- /määräaikais-/hanttihomma-maailmassa. Lähempi tarkastelu siis paljastaa niillekin  työnantajille karun totuuden.

Mutta jos ihan totta puhutaan, niin eihän mulla siis yhä edelleenkään oikeasti ole mitään tarvetta töihin lähteä. Kirppu on vielä niin pikkuinen ja ainaiseen rahapulaankin on jo niin tottunut, ettei se sillä tavalla pakota mihinkään ratkaisuihin. Mutta kun SE työpaikka oli ROVANIEMELLÄ. Ja sinnehän mulla kyllä olisi aivan mahdoton hinku ja tarve päästä, ja ainoa tapa miten tuon ikirealistisen turvallisuudenhaluisen rakkaan mieheni sinne saisi, olisi taattu toimeentulo joko minulle tai sille. Ja oli se työpaikkakin mulle tosi hieno, joskin täysin epärealistinen ja aikamoisia pelkotiloja jo ajatuksena aiheuttava. No niin, no mie nyt sitten tein sinne kuitenkin sen hakemuksen, vaikken kyllä ollut edes muodollisesti pätevä, enkä takuulla kyllä mitään alan parhaimmistoa. Ei kai siinä mitään häviäkään. Saavatpahan siellä nauraa, että mikähän ihme raukka se tämäkin luulee olevansa. Ja mie sain tässä prosessissa tehtyä itelleni ansioluettelon. Jos sitä nyt sitten rupiais oikein mestarityönhakijaksi. Olen kuullut, että usein siihen hommaan saa jonkin verran kokemusta ennen ku tärppää. :)

Pieniä askeleita

Tiedättekö joskus, kun suunnittelee jotain oikein koko sydämestään, niin tuntuu kuin koko maailma hyväilisi ajatusta, ja kaikki suuntaviitat näyttäisivät juuri sinne. Kuin elämä ikään kuin kiljuisi korvaan, että ota nyt hyvä ihminen kiinni tästä tarjouksesta, äläkä enää epäröi. Nyt on sellainen olo.

Olen kaikessa muutoshaluissani ja aina kasvavassa koti-ikävässäni salaa haaveillut kotiin paluusta. Paluusta sinne mistä olen lähtenyt, silloin kauan sitten. Olen yrittänyt vihjailla ja houkutella muuta perhettä tottumaan muutosajatukseen ja pikku hiljaa viesti on ehkä menossakin läpi.. no, ainakin vähän ja joillekin.

 No, nyt otin sellaisen haparoivan ja ihan täysin perääntymiskykyisen askeleen kohti unelmaa: laitoin viestiä paikalliseen steinerkouluun, että olisikohan sinne mahdollista mitenkään päästä, jos ehkä mahdollisesti joskus sinne muuttaisi. Vastausta ei sieltä ole kyllä vielä tullut, mutta joka paikasta muualta minua kannustetaan ihan selvästi isompiin askeleihin tällä polulla. Näen unia, joissa olen kaikkien minun pohjoisen rakkaitten ympäröimänä. Törmään yhtäkkiä ihmisiin, jotka voisivat harkita meidän talon ostoa täältä. Ja saan facebookkiin viestejä vanhoilta kavereilta, että hakupaperit steinerpäiväkotiin ovat jo postissa. Ja kännykkään tulee tekstareita kohta myyntiin tulevista ihanista taloista pohjoisen mailla. Nyt kai vain odotellaan työtarjousta iso P:lle, niin eiköhän tämä muutto olisi sitten selvä. hih.

Ja silläkin uhalla, että hulluusleima tulee otsaan, niin voisin kertoa aika monesta muustakin unelmasta, jotka kuin salaa ovat alkaneet toteutumaan, kun ne vain on ensin uskaltanut sanoa ääneen. Kyllä elämä kantaa sinne minne vain on menossa täydellä sydämellä. Onko muilla samoja kokemuksia?

Ja muuten, meidän pikkukirppu täytti eilen kokonaisen vuoden. Siis kokonaisen vuoden! Ja kävelee ihanan horjuvia askeleitaan uusissa Ainoissaan. Oih.

Ikävä pohjoisen kotiin

Voi tätä ikävän määrää. Miten voikin aivan yhtäkkiä yllättäen tulla näin kova kaipuu Pohjolaan? Mitä enemmän mie asiaa mietin niin sitä varmempi mie oon, että siellähän minun pitäis olla, hyvänen aika. Siellä, missä mie olen mie ja sillä hyvä.

On aikoja, jolloin täällä muuallakin on ihan hyvä olla ja sitä miettii, että missä sydän, siellä koti ja sydänkin tuntuu olevan ihan paikallaan. Mutta just nyt minun sydän on kyllä aika kaukana, siellä kotona.

On aika kamala tämmöinen tilanne. Jos me ollaan täällä, mie kaipaan kotia, ja jos me ollaan siellä niin iso P. kaipaa kotia. Voi ikävä. Miten tästä selvitään?

Jospa mie ehdottaisin  iso P:lle kymmen-vuotis-diiliä, kun nyt ollaan kymmenen vuotta oltu muualla, niin jos seuraavat kymmenen oltais taas takas Rollossa.. ja katotaan sit taas uudestaan. Mutta sitten on vielä lapset.. kun puolet olisi muutosta innoissaan ja puolet kauhuissaan.

Voih ja oih. Onko täällä muita muualta muuttaneita? Onko teillä ikävä kotiin?
Tai paluumuuttajia, onko kotona taas ihana olla?

(kuva lainattu sivulta junnut.com)

Sininen hetki ensilumessa

Maailma näytti hetkessä niin kauniilta. Pumpulia nurkat pullollaan ja hiutaleita leijaili hiljalleen. Aurinko laski jättäen taakseen sinisen maiseman. Se pieni hetki sinisessä valossa riitti tuomaan kaikki ne muistot kaukaa tunturista. Mie rakastan talvea. Mie rakastan niitä ohimeneviä pieniä ja lyhyttäkin lyhyempiä sinisiä hetkiä. Ja tunturissa ne tuntuu luissa asti. On ikävä kotiin. 

 

Onneksi kanssanauttijana tuolla sinisessä oli meidän ihana Vaappu, joka jaksoi innostuttaa minutkin hurmioon tuosta ihmeellisestä valkeasta kun haikeus meinasi vallata mielen. 

-"Äiti, lunta.. " se kuiskaili haltioituneena. "Äiti, se on lunta.. vihdoinkin."

-"Ai, ooksie jo oottanu lumentuloa?" mie siltä kyselin.

-"Oon äiti, ihan JOKA päivä.." se vastas täydellä sydämellä. 

RAKKAUS!