Epäpätevän työtä pelkäävän kotiäidin työhakemus

Tein juuri elämäni ensimäisen työhakemuksen. Siis 31-vuotiaana, ensimmäisen! Syitä tähän on tietysti monia ja jostain syystä koen kamalan tarpeen selitellä, etten mie ole mikään työtä pelkäävä hipin rutjake, joka on aina vaan maannu kotona. (tai no..) Niin, mutta asiaan palatakseni siis..töitä en ole hakenut koska: ensinnäkin, olen jatkuvasti opiskellut tai ollut vuosikausia äitiyslomilla ja hoitovapailla, niin eihän  sitä ole ehtinyt mihinkään oikeisiin töihin mennä missään välissä. Paitsi, että olen mie kyllä töitä tehny aina joka välissä pikkuisen, sen verran harrastuksen omaisesti, että säilyy tolkku kaiken vaipanvaihdon keskellä. Mutta kun minulle on nyt vain sattunut niin hienosti, että minut on niin sanotusti aina haettu kotoa töihin, ettei hakemuksia ole tarvinnut rustailla. Joko joku sukulaistäti on suositellut tai äitin työkaverin kaverin sisko on tarvinnut työntekijää tai ystävän ystävä on tarvinnut töihin tai kantakuppilan omistaja saanut mahdottoman hyvän (lue: halvan) kaljan kaatajan tai työharjotteluista on poikinut sijaisuuksia tai olen myynyt omia töitäni ymym. Eli tuuripelillä menty tähän asti. Ja kyllähän tämä minun uraelämäni sekamelska näytti noin ensisilmäyksellä hienolta paperilla,  kun ansioluettelo on pitkä ku aasin häntä. Tokikaan määrä ei aina korvaa laatua tämmöisessä sijais- /määräaikais-/hanttihomma-maailmassa. Lähempi tarkastelu siis paljastaa niillekin  työnantajille karun totuuden.

Mutta jos ihan totta puhutaan, niin eihän mulla siis yhä edelleenkään oikeasti ole mitään tarvetta töihin lähteä. Kirppu on vielä niin pikkuinen ja ainaiseen rahapulaankin on jo niin tottunut, ettei se sillä tavalla pakota mihinkään ratkaisuihin. Mutta kun SE työpaikka oli ROVANIEMELLÄ. Ja sinnehän mulla kyllä olisi aivan mahdoton hinku ja tarve päästä, ja ainoa tapa miten tuon ikirealistisen turvallisuudenhaluisen rakkaan mieheni sinne saisi, olisi taattu toimeentulo joko minulle tai sille. Ja oli se työpaikkakin mulle tosi hieno, joskin täysin epärealistinen ja aikamoisia pelkotiloja jo ajatuksena aiheuttava. No niin, no mie nyt sitten tein sinne kuitenkin sen hakemuksen, vaikken kyllä ollut edes muodollisesti pätevä, enkä takuulla kyllä mitään alan parhaimmistoa. Ei kai siinä mitään häviäkään. Saavatpahan siellä nauraa, että mikähän ihme raukka se tämäkin luulee olevansa. Ja mie sain tässä prosessissa tehtyä itelleni ansioluettelon. Jos sitä nyt sitten rupiais oikein mestarityönhakijaksi. Olen kuullut, että usein siihen hommaan saa jonkin verran kokemusta ennen ku tärppää. :)

Tuliko minusta nyt aikuinen?

Tänään mie olen ihan eri näkönen ku ennen. Tukka on lyhempi ja siis vähemmän rastainen, ja lisäksi mie vähän blondailin sekopäisellä sikin sokin tyylillä hiirenharmaata pehkoa jollain sata vuotta sitten ostetulla väriaineella, ei se kai ollut ylipäiväistä, mie toivon. Ja koska olen kuullut, että maailmassa kaikki lapset kasvavat joskus aikuisiksi, paitsi yksi (lainaus iki-ihanasta Peter Panista), olen miekin nyt, meidän Haaveilijaa lainaten, ihan aikuisen näköinen, mitä se sitten onkaan.

Ihan eri näköinen on nyt myös minun oma kellarisoppi, eli tuo luovuuden ja langanpätkien sekoittama työhuone. Entiset lastenhuoneen ajoilta jääneet kamalat pastillisävyt vaihtuivat aikuisten harmaisiin tapetteihin. 

Ennen: 

Prisman aleloorasta löydetyt ihanuudet eksyivät vihdoin seinille ja ikisekainen sotku sai hetkellisen järjestyksen säväyksen. Ihan totaalisen ylpeä mie olen kuitenkin siitä, että mie tein kaiken ihan itse. Omilla pikkukätösillä maalasin katot ja liimasin tapetit seinille, naputin jopa listatkin paikoilleen ja johdot seinille. Vain yksi verhotanko jäi vielä nurkkiin seisoskelemaan, toivottavasti ei ikuisuuksiin..

Jälkeen:

Paikoilleen pääsivät vihdoin myös aikakausia sitten kirpparilta EUROLLA löydetyt työvalotkin, kyllä nyt kelpaa talven pimeinä iltoina ommella ja väkertää. Melkein semmoinen olo, ettei sinne nyt uskalla mennä hommiin ollenkaan, ettei tuo hieno järjestys siitä sekoitu. Mutta tonttulakkiset odottavat ompelijaansa ja korttejakin ois kiva askarrellapaskarrella. Ja ekotiskirätit odottavat etikettejänsä. Eli aikuisten oikeesti, hommiin vain!