Savuisia kevätretkiä koti-ikävän keskellä

Facebookissa ystävä laittoi kuvan Rovaniemeltä. Siellä se seisoi kinosten keskellä toppatakissaan. Samalla kun täällä keskemmällä Suomea lapset istuu tuolla hiekkalaatikolla t-paidoissaan. Voi apua, auttaakohan tämä ilmastoasioiden pohtiminen koti-ikävään? Olenkohan mie vakavasti ajatellut mitä se tarkoittaa, jos talvi on kolme kuukautta pidempi kuin täällä?

Kävimme eilen paikallisen puiston ihanien naisten ja lasten kera savuisella extempore-laavuretkellä paistamassa makkaraa. Ihanaa, metsä, hiljaisuus ja savun haju...  Ja TSAM! kaikki ne miljoonat muistot sieltä jostain lapsuuden maisemista palasivat taas mieleen: tunturit, hanget, nuotiot, kelkkaretket, isä, sisko.. Voi, ei auta siis edes ilmasto, koti-ikävä vain kasvaa kasvamistaan. 

Savuisia retkiä kotikontuja muistellen on tehty tänä keväänä enemmänkin. Tässä kuvia perheen retkiltä ajalta, kun täälläkin oli vielä kantavat hanget. (Kun ei nuita puiston mammoja uskalla tänne kuvata..)

Koti-ikävän selätyssuunnitelma eli girls on the road to Lapland

Tänään ketuttaa vähän vähemmän kuin viimeksi. Uhmasin mahatautia ja sain viikon takaisesta tyttöjen lauantai-illasta sikana voimia, ja ihan selvin päin vielä. Jes. Ja vaikka tämä mun kuuluisa, tappavan terävä rehellisyys saikin ainakin yhden mielen jälleen järkkymään (kirjoitan tästä joskus toiste, ajatuksia pursuilee taas liikaa), oli lähteminen silti sen arvoista. Tunsi taas elävänsä kaiken tämän arkihulinan ja oksennustautimesoamisen jälkeen. (Siitä puheenollen, tauti iski vielä viikon päästä uudelleen, viime viikonloppuna oksensi viimeksi terveinä pysyneet pikkupoikaset, onneksi kuitenki vain vähän. Jospa tää NYT ois sit ohi.)

Koti-ikävä pohjoiseen valtaa tosissaan taas minun mielen. Ja sydämen. Ihan mahdotonta. Yksi ystävä sanoi vähän aikaa sitten, että mie saan sekavia viestejä elämääni siksi, etten tiedä mitä mie haluan.. Mietin asiaa aika kauan, ja tajusin, että sinne mie kyllä haluan, kotiin. Nyt vain punnitaan sitten tosissaan, että kuinka paljon. (Aiheeseen vihkiytymättömät voi lukea aiheesta, muuton esteistä ja muista lisää tunnisteella koti-ikävä..)

Mutta koti-ikävään ja vapauden kaipuuseen on tulossa pian pieni pelastus: Me lähdetään yhden ihanan Sirpalaisen kanssa kesäkuussa roadtrippailemaan kohti Kelontekemän kyläpahasta ja meidän suvun hirsitaloa, matkalla olisi tarkoitus stopata ainakin Rovaniemelle ja Sodiksen filmifestareille! Huippua! Voitteko kuvitella, kaksi ihanaa naista, Siiri (meidän menopeli), stereot pauhaamassa kovaa ja tie, mikä vie mihin haluaa. Ihan tukka hulmuaa kun unelmoi. Ja sit perillä (vai onko matkallaolo jo perille tulemista..?) odottaa Lapin erämaat, hiljaiset metsät ja tunturit, tuhatmiljoonaa sääskeä, ehkä vähän kuivattua poron lihaa evääksi, mahdollisesti vähän luntakin, ehdottomasti pari punkkupulloa ja yötön yö. Voiko parempaa kesälomaa toivoakkaan? 

Ajatella, 10 vuotta äitinä, ja nyt jo toista kertaa lähdössä reissuun ilman lapsia. Mahtavaa!! Ja silläkin uhalla, että kaikki menee mönkään, niinkö viimeksi kun mie tämmösiä hehkutin, niin mie sanon kuitenkin, että mie oon niin ansainnu tämän!!

Epäpätevän työtä pelkäävän kotiäidin työhakemus

Tein juuri elämäni ensimäisen työhakemuksen. Siis 31-vuotiaana, ensimmäisen! Syitä tähän on tietysti monia ja jostain syystä koen kamalan tarpeen selitellä, etten mie ole mikään työtä pelkäävä hipin rutjake, joka on aina vaan maannu kotona. (tai no..) Niin, mutta asiaan palatakseni siis..töitä en ole hakenut koska: ensinnäkin, olen jatkuvasti opiskellut tai ollut vuosikausia äitiyslomilla ja hoitovapailla, niin eihän  sitä ole ehtinyt mihinkään oikeisiin töihin mennä missään välissä. Paitsi, että olen mie kyllä töitä tehny aina joka välissä pikkuisen, sen verran harrastuksen omaisesti, että säilyy tolkku kaiken vaipanvaihdon keskellä. Mutta kun minulle on nyt vain sattunut niin hienosti, että minut on niin sanotusti aina haettu kotoa töihin, ettei hakemuksia ole tarvinnut rustailla. Joko joku sukulaistäti on suositellut tai äitin työkaverin kaverin sisko on tarvinnut työntekijää tai ystävän ystävä on tarvinnut töihin tai kantakuppilan omistaja saanut mahdottoman hyvän (lue: halvan) kaljan kaatajan tai työharjotteluista on poikinut sijaisuuksia tai olen myynyt omia töitäni ymym. Eli tuuripelillä menty tähän asti. Ja kyllähän tämä minun uraelämäni sekamelska näytti noin ensisilmäyksellä hienolta paperilla,  kun ansioluettelo on pitkä ku aasin häntä. Tokikaan määrä ei aina korvaa laatua tämmöisessä sijais- /määräaikais-/hanttihomma-maailmassa. Lähempi tarkastelu siis paljastaa niillekin  työnantajille karun totuuden.

Mutta jos ihan totta puhutaan, niin eihän mulla siis yhä edelleenkään oikeasti ole mitään tarvetta töihin lähteä. Kirppu on vielä niin pikkuinen ja ainaiseen rahapulaankin on jo niin tottunut, ettei se sillä tavalla pakota mihinkään ratkaisuihin. Mutta kun SE työpaikka oli ROVANIEMELLÄ. Ja sinnehän mulla kyllä olisi aivan mahdoton hinku ja tarve päästä, ja ainoa tapa miten tuon ikirealistisen turvallisuudenhaluisen rakkaan mieheni sinne saisi, olisi taattu toimeentulo joko minulle tai sille. Ja oli se työpaikkakin mulle tosi hieno, joskin täysin epärealistinen ja aikamoisia pelkotiloja jo ajatuksena aiheuttava. No niin, no mie nyt sitten tein sinne kuitenkin sen hakemuksen, vaikken kyllä ollut edes muodollisesti pätevä, enkä takuulla kyllä mitään alan parhaimmistoa. Ei kai siinä mitään häviäkään. Saavatpahan siellä nauraa, että mikähän ihme raukka se tämäkin luulee olevansa. Ja mie sain tässä prosessissa tehtyä itelleni ansioluettelon. Jos sitä nyt sitten rupiais oikein mestarityönhakijaksi. Olen kuullut, että usein siihen hommaan saa jonkin verran kokemusta ennen ku tärppää. :)

Ikävä pohjoisen kotiin

Voi tätä ikävän määrää. Miten voikin aivan yhtäkkiä yllättäen tulla näin kova kaipuu Pohjolaan? Mitä enemmän mie asiaa mietin niin sitä varmempi mie oon, että siellähän minun pitäis olla, hyvänen aika. Siellä, missä mie olen mie ja sillä hyvä.

On aikoja, jolloin täällä muuallakin on ihan hyvä olla ja sitä miettii, että missä sydän, siellä koti ja sydänkin tuntuu olevan ihan paikallaan. Mutta just nyt minun sydän on kyllä aika kaukana, siellä kotona.

On aika kamala tämmöinen tilanne. Jos me ollaan täällä, mie kaipaan kotia, ja jos me ollaan siellä niin iso P. kaipaa kotia. Voi ikävä. Miten tästä selvitään?

Jospa mie ehdottaisin  iso P:lle kymmen-vuotis-diiliä, kun nyt ollaan kymmenen vuotta oltu muualla, niin jos seuraavat kymmenen oltais taas takas Rollossa.. ja katotaan sit taas uudestaan. Mutta sitten on vielä lapset.. kun puolet olisi muutosta innoissaan ja puolet kauhuissaan.

Voih ja oih. Onko täällä muita muualta muuttaneita? Onko teillä ikävä kotiin?
Tai paluumuuttajia, onko kotona taas ihana olla?

(kuva lainattu sivulta junnut.com)