Koti-ikävän selätyssuunnitelma eli girls on the road to Lapland

Tänään ketuttaa vähän vähemmän kuin viimeksi. Uhmasin mahatautia ja sain viikon takaisesta tyttöjen lauantai-illasta sikana voimia, ja ihan selvin päin vielä. Jes. Ja vaikka tämä mun kuuluisa, tappavan terävä rehellisyys saikin ainakin yhden mielen jälleen järkkymään (kirjoitan tästä joskus toiste, ajatuksia pursuilee taas liikaa), oli lähteminen silti sen arvoista. Tunsi taas elävänsä kaiken tämän arkihulinan ja oksennustautimesoamisen jälkeen. (Siitä puheenollen, tauti iski vielä viikon päästä uudelleen, viime viikonloppuna oksensi viimeksi terveinä pysyneet pikkupoikaset, onneksi kuitenki vain vähän. Jospa tää NYT ois sit ohi.)

Koti-ikävä pohjoiseen valtaa tosissaan taas minun mielen. Ja sydämen. Ihan mahdotonta. Yksi ystävä sanoi vähän aikaa sitten, että mie saan sekavia viestejä elämääni siksi, etten tiedä mitä mie haluan.. Mietin asiaa aika kauan, ja tajusin, että sinne mie kyllä haluan, kotiin. Nyt vain punnitaan sitten tosissaan, että kuinka paljon. (Aiheeseen vihkiytymättömät voi lukea aiheesta, muuton esteistä ja muista lisää tunnisteella koti-ikävä..)

Mutta koti-ikävään ja vapauden kaipuuseen on tulossa pian pieni pelastus: Me lähdetään yhden ihanan Sirpalaisen kanssa kesäkuussa roadtrippailemaan kohti Kelontekemän kyläpahasta ja meidän suvun hirsitaloa, matkalla olisi tarkoitus stopata ainakin Rovaniemelle ja Sodiksen filmifestareille! Huippua! Voitteko kuvitella, kaksi ihanaa naista, Siiri (meidän menopeli), stereot pauhaamassa kovaa ja tie, mikä vie mihin haluaa. Ihan tukka hulmuaa kun unelmoi. Ja sit perillä (vai onko matkallaolo jo perille tulemista..?) odottaa Lapin erämaat, hiljaiset metsät ja tunturit, tuhatmiljoonaa sääskeä, ehkä vähän kuivattua poron lihaa evääksi, mahdollisesti vähän luntakin, ehdottomasti pari punkkupulloa ja yötön yö. Voiko parempaa kesälomaa toivoakkaan? 

Ajatella, 10 vuotta äitinä, ja nyt jo toista kertaa lähdössä reissuun ilman lapsia. Mahtavaa!! Ja silläkin uhalla, että kaikki menee mönkään, niinkö viimeksi kun mie tämmösiä hehkutin, niin mie sanon kuitenkin, että mie oon niin ansainnu tämän!!

Virkkasin tatuointistudion nurkassa pesukintaan ja löysin maailman

Perjantai-illan vietin ihanan erilaisessa maailmassa tatuointistudion buddhien keskellä. Elämä ja energia virtasi voimakkaasti ja pikku hiljaa maailma rakentui harteilleni. Onnellisena istuin lopulta ystävien keskellä melkein aamuun asti. Joskus vain sydän sanoo, että nyt on ainoa mikä on, eikä muuta ole. Osaisikin aina elää niin, hetkessä ja sydämessä. Elämään opettelun ensimmäinen oppitunti.

Mie virkkasin ystävän tatuointistudion nurkassa pesukintaita toisen ystävän saunaterapiahoitolaan ja mietin, miten ihanasti maailma kutoo verkkonsa kaiken ympärille juuri niinkuin pitääkin. Miten  kaikki linkittyy kaikkeen kun vain uskaltaa avata sydämensä muutoksille, ja seurata polkuaan. Kaikki tuntuu silloin menevän hyvin. Oikein.

Joihinkin ihmisiin vain on kai tarkoitus törmätä ja kulkea hetken samaa reittiä ja tarkistaa yhdessä kompassin suuntaa. Mietin niitä monia mahdollisuuksia, joita elämä on minulle nakkaillut. Ihan kaikkiin ei aina ole uskaltanut tarttua ja harhateillä sitten tuntenut itsensä eksyneeksi. Nyt reitti selvenee pikku hiljaa.

Kompassi kulkee nyt mukana eikä tieltä voi eksyä kunhan muistaa, että kokonaisuus on se mikä ratkaisee. Tasapaino, kaikkeus, rakkaus. Flow baby, flow!!

Oisko se perjantai ja kolmastoista?

Tänään mie ajattelin vihdoin tyydyttää vähän vapauden kaipuutani (joka kortittomana lähiöäitinä on  näköjään paremman puutteessa yhtä kuin kävelyretki keskustan kirjastoon ja saumurinneulakauppaan). No ei mennyt ihan putkeen edes tuo säälittävä vapausriento.

Tänne on ikivihreän joulun jälkeen tullut lunta metritolkulla eikä näköjään kukaan auraa enää minkäänlaisia väyliä kävelyteille, aika harvoille autoteillekkään, joten voitte kuvitella kuinka mielenkiintoista ja hauskaa oli kiskoa yhtä pulkassa samalla kun pukkaa toista rattaissa samalla kun lunta tuulee vaakatasossa ja hurriganeissa niskaan, korviin silmiin ja vaunuihin sinne kirpunki niskaan ja silmiin ja korviin siellä polviin ulottuvissa kinoksissa.. aaargs!

No, lopulta sitten äärimmäisen virkistyneessä ja rennossa tunnetilassa perille päästyäni oli tarkoituksena, että töistä pääsevä iso P hakisi mukuloita vähemmälle, joilloin sieltä kirjastosta saisi ehkä jotakin lainattuakin ja kaupoissa onnistuisi muukin kuin anteeksipyytely. Kävikin niin, että iso P oli tyystin kauniisti unohtanut kaikki aiemmat sopimukset eikä lumitöistä innostuneena kuullut puhelimiinsa vastailla. Mie siis jäin kaupunkiin ja kirjastoon puhelin kiukkuisessa kourassa yhden ei-nukkuvan, mutta kitisevän lähes yks veen ja jokapaikkaan juoksevan kolmeveen kans. Ennen pakoa tuulen tieltä kirjastoon, yritin vielä varata aikaa vastapäiseen silmälekuriin, kun sokkona en kohta nää enää tien toiselle puolelle, mutta universumin potkiessa se saakutin silmälasiputiikki olikin muka tänä nimenomaisena arkipäivänä työaikaan niin täynnänsä innokkaita asiakkaitaan, ettei edes vartin odottelun ja kolmeveen alaskiskomien kymmenien sankojen jälkeenkään onnistuttu pääsemään edes tiskille.  Luovutin.

Iloa silti irti tilanteesta (vaikka väkisin)! Hikisenä ja melkoisen kiristynein vieterein onnistuin jopa yhden hakemani steinerkirjan koulutuskirjastosta löytämäänkin samalla kun yks kiskoi toiselle syötäväksi niitä muita hyllyn antimia.. Kukkaron korttihelvetistä sitten oikean pänikän lopulta löytäessäni sattui kuitenkin, että kotona aiemmin kirjahyllyn takaa vasta karhukirjeiden uhalla löytynyt edellinen laina oli ehtinyt kartuttaa korttini lainauskieltoon, enkä mie uskaltanu saldovajaavaisena niitä alkaa lyhentämäänkään, kun joku järki vielä kolkutti niskaan, että kahvia ja pullaa oli vielä saatava alakerran kahvion tätiltä nälkäsille lapsille ja niiden hermovaurioäitille tai taivas kaatuu. huh. Kiitti ja anteeksi siis vaan kirjaston tätille ja sitä kahvia naamaan.

Että ei nyt sitten enää jatkettu kuitenkaan maailmojen uhmaamista saumurinneulakauppaan vaan puhelimensa ja muistinsa löytäneen iso P:n kyydillä kotiin ja nopeasti. oih. Voisikohan tästä päätellä, että elämällä oli vähän erilaiset ideat vapauden suhteen ja että tämä ei nyt sitten ihan riittänytkään elämän suunnan muuttamiseksi..?

Saako tämmöistä edes kirjoittaa eli kaipautta itseensä ja vapauteen

Täysi kuu valvotti minua. Sitten väsyneenä tunteiden myrksyissä mie itkin päivän. Ja sitten toisen, vähän paremmin nukutun yön jälkeisen päivän keräilin itseäni nurkista. Ja nyt mie yritän koota tämän palapelin uuteen kuosiinsa tuolta nurkkien pölykoirien seasta. Jos tähän romahdukseen haluaisi löytää turvallisia syitä, niin niitähän voivat olla ihan yksinkertaisesti nämä aina vain valottomana jatkuvat päivät, jotka vievät minutkin välillä pimeään. Tai sitten tämä huonolla hapella käyvä ruumisparkani, joka vuosia on tehnyt liikaa töitä ilman lepoa (all work, no play), ja on nyt saanut mielestänikin vihdoin tylsän. Tai sitten voi ajatella, niinkuin mie ajattelen, että minulle vihdoin tuli sellainen lopullinen seinään törmääminen, sellainen totaalinen alitajunnasta purkautunut kiljaisu, ettei elämä nyt toimi enää näin ja että nyt vihdoin tulisi toimia. Että näin jatkuen elämä pala palalta syö minut ja hukun tähän hektiseen tekemisen turmioon.

Saan tunteiden hurrigaanien seasta onneksi myös jonkinlaisia heikkoja aavistuksia jonkinlaisten ratkaisujen suunnista, vaikkei niiden oikeellisuudesta mitään takeita löydykään. Mie luulen kuitenkin, että elämä on helpompaa kuin mitä mie siitä teen. Yritän luottaa siihen, että intuitio vie minutkin oikeaan paikkaan, jos vain uskallan kuunnella sitä. Ja kun tarkemmin kuuntelen välillä niitä hentoja kuiskauksia siitä, mitä elämä on minulle suunnitellut, rohkeuteni harkitsee jo jopa ajoittain päänsä nostamista pensaastaan. 

Olen ymmärtänyt hiljaittain, kun opin itseäni vähitellen pala palalta tuntemaan, että vapaus on minulle sitä suurinta mitä on. Ja että sen menetys tekee minusta pienimmän mitä on. Ja että olen turhaan yrittänyt vuosia saada itseäni mahtumaan sellaiseen rooliin ja muottiin, etten mie vapauttani kaipaisi. Mutta kaipaan vapautta niin paljon, että lamaannun ilman sitä. Ja tajuan, että kaikki ne onnen mittarit ja tavoitellut asiat ovatkin vain vaihtoehtoja vähentävää materiaa ympärillä. Rakkauskaan ei silloin riitä, jos huomaamattaan hukkaakin itsensä juuri siihen, mistä aikoinaan itsensä on oikeastaan löytänyt. 

Ja mietin itkujeni lomassa sitä, miten paljon tässä maailmassa toimitaan päivästä toiseen jatkuen vain tottumuksesta turvallisuuteen ja tuttuun. Ja väsymyksestä muuttaa mitään. Ja mie ajattelin, että miten perhe voisikin ehkä olla perhe monella tavalla. Ja kuinka rakkaus voisikin riittää paremmin silloin, kun olisi enemmän tilaa hengittää, ajatella, luoda ja olla. Ja mietin sitten, että olisiko se ihan tavatonta vaikka aikuisten asua eri osoitteissa, ja silti olla yhdessä, perheenä ja kokonaisena.  Ja silti rakastaa kaikkia aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Ja sitten jaettaisiin se osa elämästä, jonka haluaakin jakaa, ja pidettäisiin omina ne osat, jotka haluttaisiinkin pitää.

Voisiko niin tehdä? Ja kestäisikö ne pienet elämänalut sellaisia muutoksen tuulia rakkauden rimoissa roikkuen? Ja saisiko silloin ne intuition hennot kuiskaukset paremmin äänensä kuuluviin kun joskus olisikin ihan hiljaista?  Ja kuulisiko ne elämän suunnitelmatkin silloin tarkemmin ja löytäisi paremmin sen tien, jota alun alkaenkin oli tarkoitus kulkea? Ja saisiko sitten ne elämänalutkin  enemmän ravinteita ja rakkauden pisaroita kasvulleen?

Vai tekisikö kaikki se vapauden  tila  sittenkin vain yksinäiseksi...?

Niin, semmoisia mie nyt mietin, vaikken tiedäkään, saako tämmöisestä edes kirjoittaa..

Vapaita lintuja juuripuussa

Jokin tässä talven pimeässä saa minut kääntymään itseeni. Olen pohtinut ihmisen vapautta, sitä, miten paljon sisäinen vapaus on riippuvainen fyysisistä sitoumuksista. Ajattelin, että voiko sitä vapaa ollakaan kehittymään omille poluilleen, jos on niin kovin sitoutunut kaikkeen maalliseen härpäkkään ja ihan vaikka lapsiinsa ja mieheensä. 

Asiaa valotti myös lukemani elämänkerrallinen kirja ihanaisesta Kaisu Virkkusesta, eli aurinkosydämestä, mm. Suomen steinerkoulujen perustajasta, joka tulevalle miehelleen ilmoitti totuuden menevän kaiken edelle. Ja ettei niin lähellä toista voi ollakaan, ettei omia polkujaan voi kulkea. Ja että toista voi rakastaa täydestä sydämestä, vaikka elämänkatsomus on aika lailla erilainen. 

Työstin asiaa mielessäni ompelukoneen hurinan keskellä, kuten tapana on. Surraa ajatukset paremmin kun surisee. Ja aivot nakuttaa kun kädet tekee. Surinan keskeltä tilkuista rakentui lopulta seinälle pieni perhepuu, juuret sille porukalle johon miekin kuulun. Jotenkin näen asian niin, että koska on yhteiset tukevat juuret maassa, voi jokainen lentää vapaana mihin haluaa ja omasta tahdostaan palata yhteisen puun oksille elämään.Vapaus on mielentila, ajatus joka on tai ei ole.

Talvi, kylmä, sininen ja maan ikiaikainen ruskeus näkyy näköjään minussa, melkein kaipaisin siihen lisää väriä.. Vaikka ranskalaisia auringonkukkapeltoja ja van Goghin keltaisia taivaita.. tulee niidenkin aika. Nyt kylmää sinistä, turkoosia, valkeaa kuuraa, harmaata ja ruskeaa.

Uuden elämän sai puussa vanha huopa, tuolin päällisistä jääneet kankaat, yhdet verhot, rikkinäinen tyynyliina, reikäiset pellavahousut ja kaikenlaiset jämätilkut.