Pesukoneella huovutetut lapaset

Joulusta seuranneen käsityöahkyn seurauksena on tässäkin blogissa vietetty tekemistaukoa ja häärätty hetken vain ihmissuhdekiemuroissa. Onneksi pikku hiljaa on taas ruokahalu lankojen pariin löytynyt ja yhdelle viluiselle hiihtäjäystävälle tuli tehtyä ikilämpimät tumppuset.

Mie olen ihan surkea ohjeistaja, itse kun ohjeita harrastan varsin harvoin, mutta jos jollakin muullakin palelee pakkasissa käsiä, niin tässäpä ohjeen tynkää (lue kuvia, jos tuntuu sekavalta):

Lapasiin tarvitaan 
-Paksua 100% luomuvillalankaa n. 150g  (itellä oli kahta eri väriä)
-Koukku, esim. nro 6

Huomaa, että lapasesta tulee aika iso, koska huovuttaminen kutistaa sitä reilusti. Muokkaa siis silmukoita oman kätesi mukaan, mulla on aika pikkuruiset sormet, joten isokätiset, tehkää isommat!




Ja sitten vain virkataan. Ensin noin 24 ketjusilmukkaa, jotka sitten yhdistetään piilosilmukalla rinkulaksi ja jatketaan uusilla kierroksilla ihan niillä perussilmukoilla virkkaamalla pötköä ympäri ja ympäri kunnes tulee peukalon kohta.

Peukalolle jätetään kolo virkkaamalla 6 ketjusilmukkaa (eli sellainen peukalon levyinen pötkö) ja yhdistetään se sitten edellisen kierroksen kuuden silmukan päähän tavis silmukalla.

Ja sitten taas jatketaan ihan normisti kierrosta, myös niiden kuuden ketjusilmukan yli ja virkkaillaan sormia piiloon niin monta kierrosta kun on tarpeen.

Pikkurillin jälkeen voi alkaa vähitellen kaventamaan pötköä hyppimällä edellisen kierroksen silmukoiden yli hiljalleen (eli virkkamalla vain joka toiseen tms).  Kunnes lopulta lapasen pää on kinni ja sitten vetäsee katkaistun langan viimesen silmukan yli ja päättelee langan.

Sitten onkin peukun vuoro. Se tehdään samalla tavalla eli virkataan reunan silmukoihin peukalon kokoinen pötkö, kavennetaan lopussa ja päätellään. Sitten sama juttu toiseen käteen.

Lopuksi nämä liian isot lapset nakataan pesukoneeseen muun kirjopyykin sekaan 60 asteeseen, jolloin ne huopuu ihanan tiiviiksi ja lämpimiksi. That's it. Ja sit vaan hiihteleen lämpimin käsin.

Villan loistavista ominaisuuksista voit lukea vaikka täältä lisää. Sehän mm. hylkii vettä ja likaa, on hyvä lämmön eristin, on ekologinen ja paloturvallinen. Ja etenkin suomenlampaan villoista tehdyt langat on ihan huippuhyviä. Ja suomalaisten luomutilojen lampaiden villoista tehdyt ihan sikahyviä! Että semmosta. :)

Virkkausiloa!

Rytmihäiriöitä

No niin, eipä tansittu eilen. Oli elämällä pikkaisen erilaiset suunnitelmat tämän viikonlopun kohdalle. Sen kerran kun me oltaisiin iso P:n kanssa lähdetty ulos ystävien kera, meidän vaarin sydän pompotteli ihan eriparirytmeissä, se kai tanssi sitten meidänkin puolesta. Inhottavat, vaaria valvottavat ja huolta herättävät sydänoireet siis estivät ötököiden yökyläilyreissut, ja me todettiin iso P:n kera, ettei huonosti nukutun yön jälkeinen kamala kankkuspäivä koko köörin kera ole sen arvoista. Jäätiin siis kotiin.

Mutta, aiai ja ylläripylläri, alun pettymyksen ja kiukuttelujen jälkeen meillä olikin ihanaa. Kotoiltiin ihan kympillä: tylsän tappavasti perjantai-iltaan tortillat ja irtokarkit, aikuisten siiderit ja hauskat elokuvat. Vähän jalkapalloa toiselle ja räsykudontaa toiselle. Mitäpä sitä muuta vois toivoa. No ne kokonaiset yöunet tietty oli aika ykkösenä haavelistalla. Ja *tsadaa*. Kuin taikasauvan iskusta Kirppu nukkui koko yön omassa sängyssä, ilman tissikitinää ja hyöripyörinää. KOKO YÖN!! Thank you, kiitos ja merci. Enää ei muuta tarvittu. Näin pitikin olla. Kaikki hyvin ja onnellisesti. Ja vaarin sydänkin lyö taas paremmin kunnon biitissä. :)

Tänään me tanssitaan!

OIOI!!! 

Tänä iltana me viedään ihan ekakertaa kirppu mummolaan yökylään. Ja muut ötökät seuraa perässä.  

Ja sitten me aiotaan iso P:n kanssa hetki vain nauttia hiljaisesta kodista ja toisistamme, käydä ystävien kera juhlistamassa muutamaa uutta työpaikkaa ja iso P:n vanhenemista hyvän ruuan, juoman ja ehkä pikkuisen rock'n rollin parissa.

Ja sitten nukkua heräämättä koko (loppu)yö ja aamulla herätä ihan milloin vaan itellä huvittaa. 

AIAI. Oisin kateellinen, jos en olis ite menossa. Ihanaa!! Me NIIIN ollaan ansaittu tämä!

Epäpätevän työtä pelkäävän kotiäidin työhakemus

Tein juuri elämäni ensimäisen työhakemuksen. Siis 31-vuotiaana, ensimmäisen! Syitä tähän on tietysti monia ja jostain syystä koen kamalan tarpeen selitellä, etten mie ole mikään työtä pelkäävä hipin rutjake, joka on aina vaan maannu kotona. (tai no..) Niin, mutta asiaan palatakseni siis..töitä en ole hakenut koska: ensinnäkin, olen jatkuvasti opiskellut tai ollut vuosikausia äitiyslomilla ja hoitovapailla, niin eihän  sitä ole ehtinyt mihinkään oikeisiin töihin mennä missään välissä. Paitsi, että olen mie kyllä töitä tehny aina joka välissä pikkuisen, sen verran harrastuksen omaisesti, että säilyy tolkku kaiken vaipanvaihdon keskellä. Mutta kun minulle on nyt vain sattunut niin hienosti, että minut on niin sanotusti aina haettu kotoa töihin, ettei hakemuksia ole tarvinnut rustailla. Joko joku sukulaistäti on suositellut tai äitin työkaverin kaverin sisko on tarvinnut työntekijää tai ystävän ystävä on tarvinnut töihin tai kantakuppilan omistaja saanut mahdottoman hyvän (lue: halvan) kaljan kaatajan tai työharjotteluista on poikinut sijaisuuksia tai olen myynyt omia töitäni ymym. Eli tuuripelillä menty tähän asti. Ja kyllähän tämä minun uraelämäni sekamelska näytti noin ensisilmäyksellä hienolta paperilla,  kun ansioluettelo on pitkä ku aasin häntä. Tokikaan määrä ei aina korvaa laatua tämmöisessä sijais- /määräaikais-/hanttihomma-maailmassa. Lähempi tarkastelu siis paljastaa niillekin  työnantajille karun totuuden.

Mutta jos ihan totta puhutaan, niin eihän mulla siis yhä edelleenkään oikeasti ole mitään tarvetta töihin lähteä. Kirppu on vielä niin pikkuinen ja ainaiseen rahapulaankin on jo niin tottunut, ettei se sillä tavalla pakota mihinkään ratkaisuihin. Mutta kun SE työpaikka oli ROVANIEMELLÄ. Ja sinnehän mulla kyllä olisi aivan mahdoton hinku ja tarve päästä, ja ainoa tapa miten tuon ikirealistisen turvallisuudenhaluisen rakkaan mieheni sinne saisi, olisi taattu toimeentulo joko minulle tai sille. Ja oli se työpaikkakin mulle tosi hieno, joskin täysin epärealistinen ja aikamoisia pelkotiloja jo ajatuksena aiheuttava. No niin, no mie nyt sitten tein sinne kuitenkin sen hakemuksen, vaikken kyllä ollut edes muodollisesti pätevä, enkä takuulla kyllä mitään alan parhaimmistoa. Ei kai siinä mitään häviäkään. Saavatpahan siellä nauraa, että mikähän ihme raukka se tämäkin luulee olevansa. Ja mie sain tässä prosessissa tehtyä itelleni ansioluettelon. Jos sitä nyt sitten rupiais oikein mestarityönhakijaksi. Olen kuullut, että usein siihen hommaan saa jonkin verran kokemusta ennen ku tärppää. :)

Virkkasin tatuointistudion nurkassa pesukintaan ja löysin maailman

Perjantai-illan vietin ihanan erilaisessa maailmassa tatuointistudion buddhien keskellä. Elämä ja energia virtasi voimakkaasti ja pikku hiljaa maailma rakentui harteilleni. Onnellisena istuin lopulta ystävien keskellä melkein aamuun asti. Joskus vain sydän sanoo, että nyt on ainoa mikä on, eikä muuta ole. Osaisikin aina elää niin, hetkessä ja sydämessä. Elämään opettelun ensimmäinen oppitunti.

Mie virkkasin ystävän tatuointistudion nurkassa pesukintaita toisen ystävän saunaterapiahoitolaan ja mietin, miten ihanasti maailma kutoo verkkonsa kaiken ympärille juuri niinkuin pitääkin. Miten  kaikki linkittyy kaikkeen kun vain uskaltaa avata sydämensä muutoksille, ja seurata polkuaan. Kaikki tuntuu silloin menevän hyvin. Oikein.

Joihinkin ihmisiin vain on kai tarkoitus törmätä ja kulkea hetken samaa reittiä ja tarkistaa yhdessä kompassin suuntaa. Mietin niitä monia mahdollisuuksia, joita elämä on minulle nakkaillut. Ihan kaikkiin ei aina ole uskaltanut tarttua ja harhateillä sitten tuntenut itsensä eksyneeksi. Nyt reitti selvenee pikku hiljaa.

Kompassi kulkee nyt mukana eikä tieltä voi eksyä kunhan muistaa, että kokonaisuus on se mikä ratkaisee. Tasapaino, kaikkeus, rakkaus. Flow baby, flow!!

Inspiraatiota, tikutusta ja koukkuilua

Lähdin eilen itsenikin yllättäen istumaan illaksi seminaariin. Voi, miten ihanan inspiroivia ihmisiä puhumassa inspiroivista aiheista. Luovan alan yrittäjyydestä, kovasta työstä, sattumasta, erilaisuudesta. Siitä kuinka töitä tehdään niskalimassa saaden kolikon sieltä kolikon täältä (tunnistan). Siitä, kuinka mitään ei saa jos ei kokeile (jep). Ja siitä, kuinka maailma on auki jos kokeilee (jepjep). Ja siitä, kuinka omista työtavoistaan ei saa ahdistua vaan tunnistaa ne (ou jea). Kun Dome Karukoski kertoi, että tekee aina vähintään kahdeksaa projektia yhtäaikaa ja kuinka päässä soi huima sinfonioiden sekamelska siihen asti, että huominen deadline mielessä sitten nappaa yhdestä kiinni ja istuu yön kirjoittamassa kymmeniä sivuja, mietin itsekseni kiljahdellen, että niin miekin!! Siitä ei vain saa ahdistua, vaan tunnistaa se omakseen (hyvähyvä). Tämmöistä lisää vaan!

Ja kun nyt on alettu elämään oikein isolla E:llä, niin kerrottakoon vielä, että tänään olen menossa lunastamaan yhtä mahtavaa synttärilahjakorttia. Ystävä tikuttaa illalla ihoani. Näin jo unia kamalista epäonnistuneista tatuoinneista ja vähän meinaa kyllä jännittää, myönnän. Viimeksi käsivarteeni piirrettiin kymmenen vuotta sitten. Silloin feminiininen minäni nosti päätään ja käsivarrressa lepää ikuisuuksiin ihana muistutus siitä minästä, siitä kakskymppisestä maailmaa syleilevästä, kovasti itsensä naiseutta hakevasta olennosta. Nyt aikuisempana ja varmasti kovasti enemmän naiseuteeni tutustuneena ihmisenä olkapäähäni tulee koko maailma. Se yhtenäisyys, joka kaikessa elämässä on. Se kierto, joka toistaa itseään kaikessa ja se luova energia, joka meissä kaikissa virtaa. Sitä nyt. Mitä sitten seuraavan kymmenen vuoden jälkeen, sen näkee sitten.

Mietin, että voikohan sitä ottaa tatuointihommiin virkkuukoukun mukaan vai rikkooko se liikaa imagoa? Ei ehkä se sellainen yleisin kysymys siellä. ;D Mulla kun nyt sattuisi vaan olemaan sellainen tosi kiva pellavainen pesukintasoperaatio käynnissä yhden ystäväisen saunaterapiafirmaan, enkä mie millään malttaisi jättää sitä kesken. Onko siis niin, että elämä haittaa mun virkkausharrastusta? Koukussa. Myönnän.

( Kuva: lankaklubi.fi)