Takana sairaan kova sairastaminen. oih. Influenssaa pään ja perheen täydeltä, kuumetta, kipua, särkyä, yskää. Valkosipulia, inkivääriä ja hunajaa. Yskää ja räkää enää jäljellä ja hento tunne siitä, että elämä voittaa. Kahden viikon pituinen jakso neljän seinän sisällä kuitenkin riitti oivaksi miettimistauoksi. Tauolla tuli käytyä läpi arvomaailmoja, muuttoja, eron mahdollisuutta ja sen mahdottomuuden toteamista, työpaikkoja, taloja, lapsia ja kaupunkeja. Onnellisuutta käsiteltiin ja kiirettä ja kommunikointitapoja ja sitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Oikein elämänmakuisia mietintöjä, sellaisia, joita on aika ajoin aina hyvä käydä läpi ihan muistutukseksi siitä mistä elämässä oikein on kyse.
Muutto pohjoiseen ja työkuviot
Muutosten tuulien puhallellessa pohjoisen päässä (ainakin lähinnä minun päässä), päädyttiin perheenä kuitenkin päätökseen jäädä nyt tänne, vähän etelämmäs, ainakin toistaiseksi. Iso P:n työkuvioissa on luvassa muutoksia ihan yllättäen, ja nyt odotellaan kaikessa rauhassa mitä sieltä tulee. Alustavissa haastatteluissa sana esimies kuulosti aika hauskalta. Ja vaikkei sitä sanaa enää kuultaisikaan, työkuviot vaikuttaa mielenkiintoisilta. Odotellaan siis mitä tuleman pittää. Omista työkuvioista kertoisin sen verran, että kun tämä epäpätevä kotiäiti teki yli kolmikymppisenä 1. työhakemuksensa (luelisäätäältä), vain jotta saisi muuton kotikaupunkiinsa todellisemman tuntuiseksi, sai se heti kutsun haastatteluun. Voitteko kuvitella? No mutta koska en oikeasti halunnut töihin, eikä ollut mitenkään mahdollista muuttaa HETI Rovaniemelle, päätti tämä kotiäiti jatkaa nykyistä päivätyötään ja jättää haastattelut kauniisti kiittäen väliin. Mutta kyllähän tuo silti nosti itsetuntoa. Pitää siis tästä lähtien varoa mihin hakee, sitähän saattaa jopa päästä sinne. hui. Todellisuudessa painiskelen yhä monenlaisten kuvioiden keskellä: jäädäkö vielä kotiin, hakeako töihin, elääkö unelmaansa yrittäjänä vai sekoittaa joitain edellisistä..? Jatketaan tästä vielä, mutta selkeyttä tuntoihin on tulossa tässäkin asiassa, tunnen sen.
Muutto toiseen kotiin
Kun tein kompromissin pohjoisen muuton suhteen, jäi kuitenkin muuton siemen elämään mieleen. Tämä talo tuntui oivalta vaihtoehdolta silloin, kun kolmas ja silloin viimeiseksi ajateltu tulokas potki äidin kylkiluita nahan alta. Nyt viiden ja huomattavan paljon isomman lapsen kanssa, tuntuu tämä ihan pikkuiselta. Tilan puute tuntuu joka päivä joka nurkassa ja joka askeleella. Siksipä selailemme asuntoilmoituksia nyt hiukan enemmän tosissamme ja huomenna olisi tarkoitus käydä katsastamassa yksi ihana talovanhus.. Katsotaan tuleeko siitä meidän uusi koti?
Arvomaailma, onni ja avioliitto
Pohdin jokin aika sitten myös sitä, voisiko perhe olla perhe jos sen jäsenet asuisivatkin eri osoitteissa (luelisäätäältä). Asia sai aika lailla huomiota kotirintamalla, ja vastustus oli käsin koskelteltava. Kaikki tuo iso P:n ankara vastustelu ja taistelutahto saivat minut kai sitten vakuuttumaan siitä, etten mie ihan yhdentekevä taida sille olla, vaan aika ihana ja tärkeä, sellainen taistelun arvoinen. Ja sitten vielä näiden ajatusten päälle mie sairastuin viikoksi sohvalle passattavaksi ja mietin, että mitä helvettiä mie oisin tehnyt yksin siellä omassa asunnossani, ja päädyin siihen, että kyllä perhe ihan syystä elää samojen seinien sisällä. Silloin toisten elämässä oleminen on helpompaa, ja rakastaminen on lähempänä. Ihan yksinkertaisesti vaan niin. Ja että toisen kainaloon on aika pirun mukava käpertyä silloin kun paha maailma on ulkona ja kaikki hyvä sisällä.
Ja vielä lapset, kommunikointi ja asenteet
Silläkin uhalla, että tästä tulee pisin ikinä kirjoitettu postaus, jaan vielä tämän. Meidän Esikoinen on saanut koulussa jonkinlaisen käytöshäiriö- leiman otsaansa ja sen myötä meidän perhe pohtii ajoittain erilaisia diagnooseja ja psykologin arvioita ja käy myös ajoittain saamassa varmuutta kasvatuksen suuntiin perheneuvoloissa ja oppilashuoltoryhmissä (luelisäävaikkatäältä). Nyt sitten parin viikon aikana tuli tähänkin asiaan lisää selkeyttä. Vuosien eipäsjoopas- mietinnät mm. erään muodikkaan kirjainyhdistelmä-diagnoosin suhteen osoittautuivat ihan hölynpölyksi ja lääkärisetä ilmaisi virallisen kantansa sanoin, jotka maallikonkin oli helppo ymmärtää: "Jatkotutkimuksille ei nähdä minkäänlaisia perusteita. Tuntuu, että pojallanne taitaa olla vain tylsää." Kiitos ja kumarrus. Juuri näin, eikä puhuta asiasta enää, kiitos! Jokin lääkärisedän sanoissa antoi minulle voimaa myös vakuuttua enemmän ja enemmän siitä, että nämä kaikenmaailman tukitoimiksi kutsutut palaverit ja istunnot eivät kyllä auta asiaa (ehkä jopa päinvastoin), ja niille olisi aika saada loppu. Niimpä siis seuraavan palaverin tuoksinassa ajattelin ystävällisesti ehdottaa, että jospa annettaisiin tuon ihanan pojan olla juuri se ihana poika joka se on, eikä tueta sitä hengiltä. Ja lisäksi mietin, että jospa nyt sitten kotona kiinnitettäisiin huomiota siihen, miten kukin muille kommunikoi. Mietin, miten kaikenmaailman tekemiset ja niiden tärkeydet ovatkin vain tekosyitä kiukutteluille ja sille, ettei koskaan ehdi kuunnella mitä toinen sanoo ja että ehkäpä jos äiti ja isä sanoisivat asiansa kauniilla sanoilla, myös lapset oppisivat tekemään samoin.. Ja niin, että kiire on lopulta vain ja ainoastaan asennevika.
Eli summa summarium, kaiken kaikkiaan erittäin ajatuksia selkeyttävä ja muutoksen tuulet yhteen kokoava sairastelujakso takana. Kyllä kannattaa välillä pakottautua pysähtymään, nyt kuumeen avulla päästiin pyörremyrskyn keskeltä tilanteeseen, jossa muutoksen tuulet työntää eteenpäin mukavasti selän takana. Niinkuin pitääkin.
