Tyttöjä, s-keksejä ja kaakaota

Tänään mie istuin välipalapöydässä maailman ihanimpien miesten kanssa. Pohdiskelimme tyynen rauhallisesti tyttöjen ihmeellisyyttä ja ihanuutta. Kyseltiimpä minulta jopa vinkkejä tyttöjen hurmaamiseksi. Käytännön kikkojen seassa mie pyrin parhaani mukaan ennaltaehkäisemään pienten sydämien särkymisiä kehottaen äärimmäiseen herkkyyteen kaikissa tyttöjä koskevissa asioissa.

Mietimme myös välipalaseurani alustuksella (ja osan porukkaa pikkuisen kikatellen) niitä ärrän ylähyllyn lehtiä ja kaikkia niitä paljaita tissejä siellä. Salaa pojat kuulema puhuskelevat s-keksistä, ettei kukaan tajua. Kyllä he kuulema vähän haluaisivatkin puhua näistä jutuista aikuisten kanssa, ainakin sitten joskus. Pohdimme myös yhdessä, että milloin se ihmisen kroppa pääkopasta puhumattakaan, on tarpeeksi valmis näihin juttuihin. Ei vielä, mie toppuuttelin, ei vielä.

Aikamoisen ihanaa, mie ajattelin koko ajan salaa ylpeänä. Näin mahtavia miehenalkuja. Mitä näistä vielä tuleekaan? Ja sitten muistelin, kuinka olin silloin joskus ihan yhtäaikaa ja ihan yhtä paljon rakastunut niin Ariin, Tomppaan kuin Henkkaankin. Onko ne pienet ihmiset jo niin isoja? Hullua ja käsittämätöntä. Ja ihanaa kun ne on vielä niin pieniä kuitenkin. Ja samalla mie vielä ajattelin, että tuleekohan tuo koulun seksivalistus ihan liian myöhään ja ihan liian vähäisenä..

Niin, pöydässäni istui tänään siis kolme yhdeksän vuotiasta ihmisen alkua, yksi omani mukaan lukien. Onneksi poikalasten äitinä (ja kaverin äitinä) olo on myös tätä. Ihanuutta.

Tämän päivän  päälimmäisenä ajatuksena on ollut tajuta, että onnea on kaiken kaaoksen  keskellä löytää elämästä ilo ja tämä ääretön rakkaus. Toisin sanoen siis, elämä voittaa.



P.S. Tervetuloa uudet lukijat! Ihanaa. Lukisin mielelläni ajatuksianne ajatuksistani,  kommentoikaa  rohkeasti (kaikki te sivuilla kävijät)! Ilahtuisin.

Luovia lapsia

 

Koululainen, se vanhin, esikoiseni siis, tulee kotiin koulusta lappu kourassa. Sen on käsketty kirjottaa kymmenen kertaa että haluaa puhua kauniisti. Mie kysyin, että haluaako se oikeesti, ja se vastaa, että ope on muuten tehny malliin kirjoitusvirheen, mutta se ei aio toistaa sitä, ja että se aikoo joka rivillä saada kirjainvälin pienemmäksi ja haastaa itsensä kirjoittamaan lyhyemmin sen saman lauseen kuin viime rivillä. No joo, viesti näköjään ihan sisäistetty. (eli ei) 

Se on koulussa kiroillut, kun ompelukoneen langat on menny sekaisin. Mie nauran taas salaa sisälläni. Kuulostaa kovin tutulta. Se kuulema vihaa käsitöitä ja kuvista ja esittelee samalla välitunnilla rakentamaansa munafutisjoukkuetta. Yritän vakuuttaa, ettei luovuus ole ohjeiden noudattamista ja suoria tikkejä, vaan ideoita. Ja sitä, että näkee jotain erilailla, näkee asioita, vaikka munia, ihan eri näkökulmista. Jotenkin täydellisen turhaa ja surullista (koulusysteemi). Ja samalla ihanan mahtavaa (lapsen luontainen luovuus). Katsokaa nyt tuota jengiä!

Postissa tuli taas kerran yksi peruuttamaton kirjalähetys. Mie aina unohdan soittaa. Ja sitten mie en enää raaski laittaa niitä takasin laatikoihinsa. Kirjat on minun heikkous. Varsinkin näin valtavan ihanat kirjat. Marimekkokankaisia helppoja ohjeita ja ideoita. Ja kauniita kuvia ja ihania oikeita koteja. Löydät surrur-kirjan vaikka täältä. Kirjan inspiroimana ommeltiin haaveilijan suunnitelmien mukaan pikaötökkä. Se oli taas ikionnellinen itse piirtämästä ja täyttämästä kädettömästä kykloopistaan. 

Äitinä lastensa sisaruussuhteiden ymmärtäminen on ehkä vaikeinta. En kerta kaikkiaan jaksa enää muistaa sitä lapsen rakkautta toista kohtaan, sitä kun välillä purraan toisia ja huudetaan kurkku suorana että vihataan ja välillä väkerretään tuntikausia siskolle rakkauslahjaa synttäripäiväksi. Toivoisin, että muistaisin, että ymmärtäisin. Tänään oli muuten rakkauspäivä. Ja kortissa lukee sitten, että onnea siskolle ja sillä on keltanen tukka ja mulla on vihree. Ihana kolme vee.

 Mitäpä tähän voi sanoa. Niin täydellisen luovia, älykkäitä ja rakastavia lapsia. Eikö ne kaikki oo? :)

Syliä, suukkoja ja vielä vähän syliä

Mie olen aina ollut pohjimmiltani sitä mieltä, että vauvojen paikka on ensisijaisesti äidin lähellä, sylissä ja kainalossa mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman paljon. Ihmettelin, etenkin nuorena, ihan uutena äitinä saamiani ohjeita vauvan totuttamisesta liian hyvälle, piloille passaamisesta. Ei sitä olisi saanut suukotella jatkuvasti ja ihan outoa oli kun ei kärryjäkään tarvittu ihme liinojen kanssa, julkisesta imettämisestä puhumattakaan. Silloin mie epävarmuuttani ja kiltteyttäni välillä tottelin ja ahdistuin siitä vauvan itkettämisestä ihan kauhiasti.

Nyttemmin, viidettä omaa hoitaessani, vauvalle ostettiin sänky siinä vaiheessa kun se oppi liikkumaan, hoitopöytä toimii äitin vaatteiden säilytyspaikkana, syliä annetaan aina ja joka paikassa kun vain se on vapaana ja täysimetyksellä mentiin pitempään kuin olisi neuvolan kasvukäyrien ja ohjeiden mukaan tarvinut. Sitterit ja leikkimatot on meillekin joka vauvalle ilmestyneet, mutta lähinnä arkea hetkeksi helpottamaan, mieluiten käytettynä ja lainaksi, niin lyhyen aikaa niitä tarvitaan. Kestovaippaillut olen aina fiiliksen mukaan. Joskus tuntuu siltä, että muovivaipat on niin helppoja, ja ainakin nyt tämän viidennen kanssa ne on olleet aika kovalla käytöllä. Jaksamisen ja fiilisten mukaan.  Ohjeita saan vieläkin, nyt osaan kuitenkin suhteuttaa ne omiin vaistoihini ja kokemuksiini ja teen neuvoista riippumatta kuten parhaaksi nään. Nyt uskallan myös kovaan ääneen kailottaa, että jokainen äiti jaksaa ihan varmasti paremmin vastailla niihin vauvan tarpeisiin kun saa välillä käydä pokoilemassa kunnon rock' n rollin tahtiin ilman syyllisyyden hippustakaan. Ja niin teen minäkin. Ja oikein onnelliselta vauvalta pikkukirppu vaikuttaa.

Törmäsin oi mutsi mutsi- blogissa kiintymyysvanhemmuus-termiin ja luin blogin suosittelemaa kirjasta hymistellen. Ihan näin, ihan näin. Ja ajattelin miekin jakaa linkin kaikille äitiytensä (tai isyytensä) epävarmuuden kanssa kamppaileville, ihanaa kun saa vahvistusta fiiliksilleen. Vaipattomuuteen ei ainakaan näin monen muksun kanssa ole voimia, mutta muuten jutut tuntuivat ihan loogisilta. “Kiintymysvanhemmuus - lapsen perustarpeet ja niihin vastaaminen” -kirja löytyy siis täältä kiintymysvanhemmuusperheiden sivuilta.  Erityisesti minua puhutteli epilogin ajatukset yhteisöllisyydestä ja siitä yksinäisyydestä, jolla tänä päivänä perheet lapsensa kasvattavat. Kaikki tarvitsevat toisia, etenkin äidit ja isät ja tarvitsevat toisia. Niitä, joilla on jo rohkeutta uskoa omiin voimiinsa vanhempina, niitä, jotka jo tietävät, että kaikki lapset on erilaisia ja että kaikki tarvitsevat rakkautta, rakkautta vain.

Voimia ja varmuutta vanhemmuuteen ihmiset! Älkääkä jääkö yksin. Menkää vaikka perhekahvilaan,  yhdessä me ollaan vahvempia.

Kärsivällisyyttä, muumien kuningatar, kärsivällisyyttä.

 

Kuuntelen pihalta kantautuvia kiljahduksia. Sankaripoikien lisäksi tontilla hyörii taas sen seitsemän veljestä maastopyörineen. Huh hulinaa. Olen viime päivinä joutunut maksamaan jokaisesta kahvikupposesta pihan kioskin pitäjille. Tosin sen on saanut sentään  pöytään tarjoiltuna. Alkaa silti kofeiiniriippuvuus käydä kalliiksi.

Haaveilija kioskin kassana

Yritän tänään kovasti olla joka solullani kärsivällinen, lapsia luovuuteen kannustava, rauhallinen muumimamma, mutta katselen jatkuvasti äijien touhuja miettien sitä kaaosta jonka ne tuolla saa aikaan. aargs, kukahan tuon sotkun siivoaa? ..en sano mitään, en sano mitään en sano mitään..

Luovia ötököitä silti. Esikoinen aloittelee kovaa vauhtia kirjailijan uraansa. Kiitos tuhannesti  kummitädiltä syntymäpäivälahjaksi saadun päiväkirjaksi tarkoitetun kirjasen. Se kantaa jo todellista hedelmää. Välineet mahdollistavat mitä vain. Kirjailijan luvalla julkaisen tässä tarinan ensimmäisen osan. 

"OLIPA KERRAN ERÄS KUNINGASSUKU JOSSA OLI VIISI LASTA. ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ HEIDÄN TÄTINSÄ, HOVINEITO SAAPUI JA HE NAUROIVAT KOKO ILLAN. SÖIVÄT JA JOIVAT KOKO AJAN. SEURAAVANA PÄIVÄNÄ HEIDÄN PRINSSINSÄ LÄHTI TAPPAMAAN LOHIKÄÄRMEEN. SILLOIN KUNINGATAR SANOI:

-PIDÄ HUOLTA ITSESTÄSI. 

-SELVÄ SANOI POIKA. 

SITTEN PRINSSI TULI SANKARINA KOTIIN. JA KAIKKI OLIVAT OLLEET SANKAREITA. 

PRINSSI OLI NIMITETTY RITARIKUNNAN PÄÄLIKÖKSI. JA HOVINEITO OLI AUTTANUT LOHIKÄÄRMEEN TAPPAMISESSA JOTEN HÄNET YLENNETTIIN KUNINGATTAREN APULAISEKSI. PRINSSILLÄ OLI KYMMENEN VUOTIS SYNTYMÄPÄIVÄT JA TULI LÄHETYS VELHOLTA. SIELLÄ OLI MIEKKA. "

Tarinassa on totuuden siemeniä oikeasta elämästä. Hovineitotätimme tosiaan lensi junaillen pallon toiselta laidalta tänne sateiseen Suomeen meitä ilahduttamaan. Ihanaa ja haikeaa. Ikävä saa selvästi alkunsa ilosta ja ihanista hetkistä. Lohduttaudun muumien sanoin: "On niitä, jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Niin on ollut aina. Mutta on valittava ajoissa eikä koskaan saa antaa periksi. " Niin kai se on. Jään asumaan tänne ikävääni.

Ihmettelin myös taas tätä maailman hulluutta seuraten siskon rakkaan viisumisotkuja ja siitä aiheutuvaa ylimääräistä huolta. Miksi kuvitteellisen rajapyykin ylittäminen on tehty niin kovin vaikeaksi? Nämä isojen ihmisten tyhjänpäiväiset laatikkoleikit vain lisäävät ihmisten eriarvoisuutta, pelkoa ja vihaa. Haaveilen näköjään yhä maailmasta ilman rajoja, ilman ennakkoluuloja, ilman pelkoa ja ilman vihaa.  

Ja ulkona sataa yhä. Sataa, sataa ja sataa. Missä olet aurinko???

Tänään yritän nähdä hyvää siellä missä sitä ei tunnu olevan. Koetan olla kärsivällinen siellä missä haluaisin huutaa. Tänään en ahdistu maailman hulluudesta, enkä anna ikävälle valtaa. En ärsyynny tuosta minua kiusaavasta kärpäsestä. Otan lisää kahvia. Enkä maksa siitä tällä kertaa kellekkään.