Pistepirkkoja

JEEEEEE! 

Perjantai-ilta on tänään tämän kotiäidin vapaailta.

Ihanan sirpalaisen kanssa päästään rokkailemaan. 

Ja rokkaillaankin kunnolla. 

Siten kuin vain kunnon mummutummut ja suurperheen äidit osaavat.

Ihanaa.

Kerron sitten (ehkä sunnuntaina) miten meni. :)

Kulisseja ja kasvukipuja

En tahdo ehtiä tänne kirjoitella. Julkinen terapiani on kai siirtynyt intensiivivaiheesta satunnaiskirjoitteluun. Ehkä hyvä niin. Elämä on niin omituista, ettei kaikkea sovikaan kai jakaa.

Olenkin mietiskellyt tänään kaikenlaisia muureja ja kulisseja. Niitä, joita kai me kaikki rakentelemme ympärillemme suojataksemme sitä mikä on arvokkainta.

Muuria sille, kun ajattelee aina olevansa se ainut äiti joka itkee joka toinen aamu lasten puurojen kaaduttua lattialle, kun ei kukaan siitä ikinä puhu. Ja kun joutuu ruotimaan parisuhteensa epätoimivia inhimillisiä kiemuroita jonkun aivan oudon ihmisen kanssa ja kaunistelee epähuomiossa kaikkea, kun ajattelee, ettei ne muut vaimot ikinä halua heitellä välillä rakkaintaan kaulimilla otsaan. Ja kun leikkipuistossa huomaa syyttelevänsä naapurimammalle niitä isoveljien rumia puhuvia kavereita kun kaksvuotias kiljaisee ne kaikkein kauheimmat sanat, jotka tunnistaa ihan selvästi omiksi lempikirosanoikseen.

Ja onhan sekin ihmeellistä, kun ihmiset ympärillä eroaa yllättäen niistä liitoista, joita on aina kateellisina pitänyt niin kovin täydellisinä. Ja kun kuulee, kuinka kovia suruja niillä aina niin iloisilla ja onnellisilla ihmisillä on sisällään kannettavanaan. Tai kun ymmärtää, että eihän ne kaikki muut käykään joka vuosi ulkomaan matkoilla, vain muutamat onnekkaat (siis rahakkaat). Ja kun tajuaa, ettei se aina lapsenlapsilleen niin ihana vaari olekaan aina ollut sellainen, vaan on kasvanut siihen kuoppaisten teiden kautta.

Ja sitten mie mietin, että miksi kaikenlaisia asioita salaillaan. Ei puhuta ääneen rahavaikeuksista, eikä parisuhdeongelmista eikä vanhemmuuden kipupisteistä. Ei kerrota niistä isien alkoholismeista eikä äitien kuolemista, eikä edes kommunismin lapsiin jättämistä kipeistä jäljistä.  Ei puhuta niistä masennuksen syövereistä, eikä ahdistuksista ja peloista. Jätetään ne kaikki sanomatta tai verhotaan ne kaikki huumoriin.

Ei kai ne haavat siellä vanhojen siteiden alla parane. Parempi olisi välillä repäistä laastarit irti (vaikka se vähän kirpaiseekin) ja antaa arpien hengittää. Joskus pitää jopa rapsuttaa ne vanhat arpikudoksetkin irti ja antaa uutta salvaa kipeisiin kohtiin. Ja sitten ylpeänä esitellä parantumisprosessiaan vaikka kuinka hävettäisi. On niitä salaisuuksia muillakin. Niistä ei vain puhuta ääneen.

Yritän jatkossa puhua kipeistäkin asioista ääneen. Ja yritän olla ajattelematta mitä ne (te?)  kaikki muut minusta ajattelee sen jälkeen. Yritän näyttää kaiken sen inhimillisen erehtyväisyyteni ja kannustaa muitakin tekemään samoin. Ihminen ei ole täydellinen eikä valmis koskaan. Eikä tarvitse ollakaan. Kasvaminen sattuu, mutta kasvun kautta pääsee kai eteenpäin elämän matkalla.

Unelmien huvikumpu

Muuttaisiko maan pienimpään kaupunkiin? Meren äärelle. 

Pitämään pientä putiikkia. Majataloa matalaa. 

Lasten kanssa leikkimään omaan huvikumpuun.

Unelmia ihania. Ostaisin tuon heti jos uskaltaisin. 

Voi uskaltaisimpa. 

Puikkorulla

Kirpparilta löyty isot pinkat vakosamettia ja ikealaista kukkakangasta puoli-ilmaiseksi. 

Niistä syntyi kauan haaveiltu puikkorulla.

Ah. nyt ne pysyy paikoillaan. Ja kulkee mukana. 

Elämän pieniä iloja.

Onnellisten lampaiden villoista onnellisten lasten lakkeja

Aika usein sitä käyttää erilaisia materioita, ostaa ja tekee valintoja kukkarollaan ilman suurempia suruja. Tavaran alkuperä on niin kaukana, ettei sitä tule ajatelleeksi. Kivat kalsarit kolahtaa kuosinsa kautta. Pirteä pusero piristää päivää ja pekonit nostaa veden kielelle. Eikä sitä tule ajatelleeksi, kuinka monta tuntia vapaata se kahdeksan vuotias tyttö saa tehtailta kutoessaan kuosikankaita, alennushinta tuntuu houkuttelevammalta. Eikä sitä mieti, miten monta tuhatta litraa polttoainetta se kone kuluttaa ja saastuttaa kuskatessaan sitä pirtsakkaa paitaa halvemmista maista tänne pohjolaan. Tai kuinka monta pellollista ruokaa sen pekonipossun kasvatus on kuluttanutkaan. Tai edes sitä, kuinka monta kilometriä se puolikuntoinen elukka on matkannut elävänä teuraalle, ja missä oloissa. Ei sitä tule ajatelleeksi.

Ei varmasti kukaan meistä tarkoituksella halua kiusata eläimiä tai tukea lapsityövoimaa, saastuttaa ilmakehää tai tuhota alkuperäiskansojen kulttuureita. Tuskin kukaan tietoisesti kuluttaa enemmän kuin pallo kestää. Niin vain tulee tehneeksi. Ainakin täällä suomen perukoilla. Joka päivä ja koko ajan. 

Ruokakaupassa harkitsen selvästi useammin kuin vaatekaupassa. Ja sähköfirmaa valitessa vielä useammin kuin ruokakaupassa. Kirpparilla ei oikeastaan edes tarvi miettiä ja onneksi voin aika pitkälle vältellä vaatekauppoja. Mutta lankakaupassa en ole harkinnut koskaan. Kuosit, värit, tunnut, fiilikset ja ihastelut on vallanneet mun pään niin täysin jo vuosia, että harkitsin vasta nyt. 

Lankojen ekologiaan (hyvin pinnallisesti) perehtyessäni opin, että luonnonkuidut on aina parempi vaihtoehto kuin tekokuidut. Ja tottakai Suomessa tuotettu on parempi kuin Australiassa. Villa on puuvillaa parempi. Ja silkki aivan ihanteellinen, mutta kallis. Hamppu on paras kaikista, mutta aika karhea. Luomu on aina luomu, vaikka hiukan mietityttää tuo matkustus kaukaa etelästä. Päädyin suomalaiseen villaan ja perulaiseen luomupuuvillaan. Jos joku osaa kertoa mistä saan suomalaiset luomulangat, niin olen ikikiitollinen. 

Tämmöisiä luomupipoja saatiin onnellisten luomulampaiden villoista lasten päihin. Retronapit kruunasivat kunnon myssykät. Ihania värejä, ja ihania lankoja. Ja pipoja muuten voi myös tilata täältä mun kotisivuilta jos niihin tykästyi. Ja luomulankoja myy ainakin Titityy.

Jaksamisia

Tänään mie olen pohtinut paljon jaksamisia. Perheiden jaksamisia, opettajien jaksamisia, lasten jaksamisia, isovanhempien jaksamisia ja omaa jaksamistani. Tuntuu, että kaikilta on voimat vähissä. Kun burnoutin rajoilla roikkuva opettaja huutaa luokassa lapsille että turpa kiinni. Kun töissä ylirasittunut isä huutaa kotona nalkuttavalle vaimolleen riidan päätteeksi että turpa kiinni. Kun rättipoikkiväsynyt kotiäiti huutaa harrastusrumbistaan ja läksyistään väsyneinä kiljuville lapsille lopulta että turvat kiinni. Ja kun sitten kaikki istutaan erinäisissä palavereissa ja paheksuen mietitään että miksi se ongelmalapsi kiroilee ja huutaa kavereilleen välitunnilla että turpa kiinni. Vaatiikohan tämä elämä meiltä tänä päivänä ylisuorituksia? Kun kaikkien pitää jaksaa.

Kun lasten pitäisi olla valmiita jo ihan pienenä, ei saisi kiukutella ja kärtytä vaan hallita ja hillitä kaikenlaisia tunteita, harrastaa paljon ja olla hyviä kaikessa. Kun töissä täytyy kaikkien jaksaa ja tehdä yli rajojensa, kehittyä ja kehittää jatkuvasti. Kun kotiäitien täytyisi jaksaa rakkaudella hoitaa,  kokata, siivota, harrastaa ja sisustaa ja bloggailla. Ja kun kaikkien pitää ymmärtää ja rakastaa ja rajoittaa. Ja jaksaa.  Kun isovanhemmatkin ovat niin kiireisiä omissa harrastuksissaan, etteivät omalta elämältään ehdi ja jaksaa enää auttaa perheitä. Kun perheet on niin poikki omista rumbistaan, etteivät jaksa auttaa toisia. Ja kun kaikkien on vain jaksettava ja jaksettava.

Eikä kukaan saa myöntää että väsyttää.  Vaikka väsyttää. Hullu maailma.

Mie sanon nyt, että väsyttää. Väsyttää kaikki neuvolakäynnit, hammaslääkärit ja fysioterapiat. Vanhempainillat ja koulujen palaverit. Lasten kiukuttelut ja liian lyhyet yöunet. Kaikki harrastukset ja kaveritkin. Mies ja lapset ja kaikki. Toivottavasti myös muut uskaltavat myöntää sen kun väsyttää. Ja toivottavasti joku kuulee. Ja jaksaa auttaa väsyneitä.

Helpottaa jo kun sen sanoo. TÄNÄÄN EN JAKSA.

Kiikkuu kaakkuu vaappulainen

 Tämmöistä tällä kertaa.

Keinu. Ilo. Aurinko.

Lappuliina

Vauvojen lempilelujahan on tunnetusti kaikki rasvapurkit, korkit, kaukosäätimet ja killuttimet. Pehmoisista kavereista ainakin meillä kaivetaan aina nuuskuteltavaksi ne ihanat lappuset joihin tuotetietoja on kirjoiteltu.

 

Siitä (ja kaikista tarpeettomana lojuvista tilkkukasoista)  innostuneena tekaisin meidän pikkukirpulle pehmoisen, värikkään lappuliinan. Hauskuutta riittää, kun on tarpeeksi lappuja, joita nuuskutella. 

Nuusknuusk.

Syksyn lämpimät myssykät

Tuleeko syksy aina näin yllättäen? 

Yhtäkkiä sandaalit onkin vain tiellä muutenkin jo täynnä olevassa eteisessä ja pitää aamuisin tarkkaan miettiä voiko poikaset enää kulkea lippiksissä. Yhtäkkiä haluaa kaivaa villasukat esille ja hakea koko kesän pesua autotallissa odottaneet matot takaisin sisälle ihan yhtä pölyisinä kuin ne sinne vietiinkin. Ehkä ensi kesänä sitten. 

Taas jäi talo maalamatta ja köynnöstuet on ihan yhtä rempallaan kuin keväälläkin vaikka silloin vannoin että tänä kesänä ne korjataan. Taas nuo pihakalusteet seisoo tuolla sateessa ilman uutta maalikerrosta ja ruusut rönsyilee samalla lailla kuin viime syksynäkin. Ehkä ensi kesänä sitten. 

Yhtäkkiä sitä kuin itsestään vaihtaa puikoista ohkaiset puuvillalangat paksuihin villaisiin ja miettiin paksuja vuoria ompeluihinsa. Alkaa iltaisin sytytellä kynttilöitä ja pikkulamppuja ja vällyt on maailman ihanin asia sohvan nurkissa.

Yhtäkkiä sitä kuin luonnostaan alkaa miettiä lumia ja jouluja ja lapsia uhkailee milloin milläkin tontuilla.  Ja mökki pitäis pakata talviteloille ja surra taas kesän lyhykäisyyttä.

Syksy on ihanaa. Ainakin silloin kun ei sada. Ja silloin kun ei palele. Ja silloin kun lapset ei sairasta syysflunssia. Ja jos olisi edes kunnon ruska. No, ainakin pipot valmistuu nopeammin paksuista langoista.

Kolmenkympin pysäkki

Juteltuani muutaman neljän- ja viidenkympin kriisissä painiskelevan ystävän kanssa huomasin, että kolmenkympin kriisi ei ehkä olekaan kriisi, se taitaa olla pysähdyspaikka. Vähän kuin bussipysäkki, johon istahtaa tarkistamaan elämänsä suuntaa. 

Minulle elämä on tarjonnut erittäin hyvän tarkistuspistemahdollisuuden. Kolmen ja puolen vuoden opiskelurulianssin päätteeksi mie ehkä tunnistan vahvuuteni ja haasteeni hitusen paremmin. Ymmärrän ehkä vähän paremmin ihmisyyden eri puolia. Näen nyt, että on hyvä olla keskeneräinen, kaikki on, aina. 

Ja kun jäin valmistujaisista suoraan mammalomalle, sain ihanaa, kaivattua lisäaikaa miettiä, että onko tämä nyt kuitenkaan sitä mitä mie haluan elämästä. Sitä mie nyt pohdin ja tuumaan, oikeaa suuntaa. Katselen karttaani ja käytän sydäntä kompassina. Onneksi pikkukirppu on vielä pieni  ja saan tuumailla rauhassa monta vuotta jos haluan. Myyn vähän pipoja leipäni eteen ja rauhoitan kodin kiireiltä. Hyvää elämää ruuhkavuosien keskellä.

 Löysin divarin pölyisestä nurkasta ihanan, ihanan kartan. Jättisuuren sellaisen. 

 Siellä se nyt seinällä näyttää tietä.

Mie en muista, mistä tuo alla oleva lainaus on peräisin, mutta se tuntuu nyt sopivan hyvin tähän:

"Jos ei tiedä mihin on menossa, kaikki tiet vievät sinne."

Luovia lapsia

 

Koululainen, se vanhin, esikoiseni siis, tulee kotiin koulusta lappu kourassa. Sen on käsketty kirjottaa kymmenen kertaa että haluaa puhua kauniisti. Mie kysyin, että haluaako se oikeesti, ja se vastaa, että ope on muuten tehny malliin kirjoitusvirheen, mutta se ei aio toistaa sitä, ja että se aikoo joka rivillä saada kirjainvälin pienemmäksi ja haastaa itsensä kirjoittamaan lyhyemmin sen saman lauseen kuin viime rivillä. No joo, viesti näköjään ihan sisäistetty. (eli ei) 

Se on koulussa kiroillut, kun ompelukoneen langat on menny sekaisin. Mie nauran taas salaa sisälläni. Kuulostaa kovin tutulta. Se kuulema vihaa käsitöitä ja kuvista ja esittelee samalla välitunnilla rakentamaansa munafutisjoukkuetta. Yritän vakuuttaa, ettei luovuus ole ohjeiden noudattamista ja suoria tikkejä, vaan ideoita. Ja sitä, että näkee jotain erilailla, näkee asioita, vaikka munia, ihan eri näkökulmista. Jotenkin täydellisen turhaa ja surullista (koulusysteemi). Ja samalla ihanan mahtavaa (lapsen luontainen luovuus). Katsokaa nyt tuota jengiä!

Postissa tuli taas kerran yksi peruuttamaton kirjalähetys. Mie aina unohdan soittaa. Ja sitten mie en enää raaski laittaa niitä takasin laatikoihinsa. Kirjat on minun heikkous. Varsinkin näin valtavan ihanat kirjat. Marimekkokankaisia helppoja ohjeita ja ideoita. Ja kauniita kuvia ja ihania oikeita koteja. Löydät surrur-kirjan vaikka täältä. Kirjan inspiroimana ommeltiin haaveilijan suunnitelmien mukaan pikaötökkä. Se oli taas ikionnellinen itse piirtämästä ja täyttämästä kädettömästä kykloopistaan. 

Äitinä lastensa sisaruussuhteiden ymmärtäminen on ehkä vaikeinta. En kerta kaikkiaan jaksa enää muistaa sitä lapsen rakkautta toista kohtaan, sitä kun välillä purraan toisia ja huudetaan kurkku suorana että vihataan ja välillä väkerretään tuntikausia siskolle rakkauslahjaa synttäripäiväksi. Toivoisin, että muistaisin, että ymmärtäisin. Tänään oli muuten rakkauspäivä. Ja kortissa lukee sitten, että onnea siskolle ja sillä on keltanen tukka ja mulla on vihree. Ihana kolme vee.

 Mitäpä tähän voi sanoa. Niin täydellisen luovia, älykkäitä ja rakastavia lapsia. Eikö ne kaikki oo? :)

Kukkakaaligratiinia ja voinsyöjiä

Kaupan hyllyltä kurkisteli joku ihana kaunotar, kukkakaalin kaunis serkkutyttö kai. 

Nappasin serkukset pussiin ja kokkailin kotona gratiinit. 

Kermaiset kukkaset:

Kukkakaalia

Kermaa

Juustoa

Ruususuolaa

Sitruunapippuria

Uuniin vaikka vajaaseen kahteen 

sataan reiluksi puoleksi tunniksi.

 Ruokapöydässä Minäitte halusi itse voidella leipänsä. Nam. 

Taitaa osata nauttia elämästä tämä vaappulainen. 

Ruokaa ja rakkautta.

Kantoliinan kauhukakara

Ihan outo ötökkä.

Kurkkii kummasti niskat nurjallaan.

Kantoliinan kauhukakara.

Näin tehdään elämästä pikkuisen hauskempaa

Junien odottelu on odotteluista mukavimpia. Silloinhan on aina joko lähdössä jonnekin (mikä on aina hauskaa) tai odottelee jotakuta ihanaa saapuvaksi. Odottelua se on silti, eikä siis silti mitenkään kovin äärettömän mukavaa.

Paitsi näköjään meän kotikaupungin asemalla. Joku mahtavan hauska ihminen oli maalannut sinne maan täyteen  rinkuloita ja labyrinttejä. Hullun hauskoja ötököille ja ihan tosi kivoja myös meille isommille. Olipa pikkusen paljon mukavampi odotusaika, kiitos siitä niiden taiteilijalle/ taiteilijoille!!

Olet aika hassu jos naurat tässä.

Seiso 1 jalalla ja laske 10:een.

Tätä pitäisikin saada lisää. Taidetta taviksille ja taivaan alle. 

Meidän ötököiden taidetta polku pullollaan.

Taiteen tehtävänä on kai herättää elämyksiä, tunteita, ajatuksia. Naurattaa, oksettaa, ihastuttaa, vihastuttaa. Tuoda elämään ripaus maan mainiointa maustetta. Saada arkeen onnen hetkiä. Ajatelkaa, miten paljon mukavampaa margariinipaketin valitseminen olisi, jos samalla soiteltais selloa kylmäkaapin vierustoilla, ja bussimatkoilla vois tutustua uusimpiin sarjakuviin, ja tarhasta hakea lapset teatteriesityksen keskeltä, ja hammaslääkärissä luettais runoja odotushuoneessa ja kerrostalojen seinät olisikin abstrakteja taideteoksia. Olisipa elämä silloin pikkuisen hauskempaa!