Tuntuuko teistä, salaperäiset juttujeni lukijat koskaan siltä, että nyt vois vaikka välillä olla hiljaa? Musta nimittäin tuntuu ajoittain. Vaikka nyt. En tiedä millaisia ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on, mutta mie olen sellainen, että mie leväytän aina koko elämäni auki kaikille. Kuten ehkä olette huomanneet. Blogissa ja facebookissa ja naamatusten. Kai se on sellaista ääneen ajattelua. Peilaamista, omien ajatusten peilaamista muihin.
Mutta aika auki siinä silloin on. Auki ihan kaikelle. Ja vaikka uskon mielelläni siihen, että ihmiset on pohjimmiltaan hyviä ja ihania ja usein vuorovaikutustilanteissa syntyy jotain uutta ja mukavaa, niin aina tilanteet ei tunnu siltä. Yleensä silloin, kun tuntee olevansa vahvoilla, ei auki olemisessa ole mitään vikaa. Mutta välillä, kun tuntee olevansa jotenkin heikoilla, niin auki oleminen tuntuu kurjalta. Jokainen miekan pisto tuntuu kovalta ilman kilpiä.
Niimpä mie olen nyt hiljaa siitä, kuinka mua satuttaa katsoa vierestä kun mun poika ei mahdu tuonne koulumaailman muotteihin, ja mie olen hiljaa siitä, miltä tuntuu miettiä oman kotinsa myymistä, ja mie olen hiljaa siitä, miten pahalta tuntuu saada huonoa palautetta työstään, ja mie olen hiljaa siitä, kuinka kamalan helposti sitä loukkaantuu vaikka vain ihan pienen pienistä vihjailuista siihen, että on huono äiti. Olen vain hiljaa.
