Purkua ja rakennusta

Huh, uuden elämän rakennus vaatii enemmän voimia kuin olisin kuvitellut. Henkisesti aika lailla rikkinäisenä kaikkien käytännön asioiden hoitaminen tuntuu ajoittain ylivoimaiselta. Kaikki paperihommat, asunnon etsinnät, tukien haut, tilien vaihdot ja muuttohässäkät. Ja puhumattakaan siitä, että ne kaikki tekee viisi lasta kainalossa. KÄÄK. Mutta älkää käsittäkö väärin, olen silti nyt onnellisempi kuin aikoihin, ja hengitän selvästi paremmin kuin aikaisemmin, mie olen vain ihan rättiväsynyt.

Ajattelisin, että olemme mieheni siis exäni kanssa niin kamalan fiksuja ihmisiä ja vielä sosiaalialan ammattilaisiakin, että lasten kannalta tämä ero saadaan hoidettua sievästi ja nätisti ilman isompia solkkauksia. Eilen meinasi kuitenkin mennä vähän sotkuiseksi ja ensimmäinen eron jälkeinen riita saatiin aikaiseksi.. onneksi iltamyöhäinen puhelu selvitti tilanteen ja jaksan nyt taas uskoa siihen, että ehkä tämä tästä vielä joku päivä ystävyydeksi muuttuu.

Löysin itselleni asunnon, ihanaa!! Yli puolet näistä neliöistä, ja jotenkin ihmeen kaupalla mun pitäisi nyt mahduttaa tämä vuosien varrella keräämäni omaisuus sinne pikkuruisiin huoneisiin. Ankara karsinta ja materiasta luopuminen edessä, se ehkä tekee hyvää. Puhdistumista, haikeaa surumielisyyttä ja pikkuisen paniikkia ilmassa. On kuitenkin positiivista, että olemme Iso P:n kanssa niin kovin erilaisia ihmisiä, kirjojen, levyjen ja kalusteiden jako käy kivuttomasti, kun toisella on niin erilaiset mielenkiinnon kohteet. Jotain hyvää tästäkin siis kaikkien näiden vuosien jälkeen löytyi.

Lapset voivat (ONNEKSI!!) yhä yllättävän hyvin ja reagoivat tilanteeseen iloisin mielin. Jatkan tilanteen tarkkailua ja olen valmiina toimintaan  jos kun jotain ilmenee.

Tätä tänään, asumuserolaisen pohdintaa. Uuden elämän rakennusta, vanhan purkua.

Uuden elämän alku

Uusi elämä alkaa tänään. Minun elämä. Osa III.

Sanotaan nyt vaikka niin, etten rakastunut enää uudestaan ja päätösten aika tuli ajallaan. Ja sitten sen tiesi, ettei paluuta enää ole.

Nyt olen aika auki enkä oikein tiedä mihin mennä, identiteetti rekentuu kai pikku hiljaa uudestaan. Viikon verran olen muistellut sitä kuka olen ja alkanut näköjään polttamaan tupakkaa taas. Ystävän sanoin, henkisiä kainalosauvoja ei kannata heittää nurkkaan liian pian, enkä siksi murehdi keuhkojani nyt. Pyrin pitämään nyt vain pään pinnalla ja kerään sydämeni palaset talteen. Tiedän tarvitsevani niitä vielä.

Mutta vaikka itken yhdestä jos toisestakin syystä jatkuvasti, olen omilla jaloillani. Ja seison tukevasti pää pilvissä.

Elämä jatkuu.

Onnea onnettomuudessa eli kiinteistökauppahässäkkää osa X

Elämä heittelee ihmeelllisesti ihan mihin sattuu. Viimeisen kolmen viikon aikana tilanteet ovat muuttuneet melkein päivittäin ja joka hetki tulee uutta. Nyt asiat on liittyneet asumiseen. Voi hurja mitä touhua! Jos siis mielesi tekee kiinteistökaupoille, varaudupas melkoiseen vuoristoratameininkiin:

Koska vaikka sitä ensin ihastellaan ihan harmittomasti uusia ja mietitään ja pohditaan puolihuolimattomasti, että mitä jos, niin sitten kohta sitä jo puunataan ja siivotaan vanhaa taloa ja haikaillaan, että raaskiiko myydä. Ja sitten kun jotain päätöksiä saa suurten mietintöjen jälkeen aikaan, niin sitä jännittää kaikenmaailman tarjouksia puolin ja toisin, ja salamyhkäisesti neuvotellaan hinnoista ja sitten lainoista ja laskeskellaan päät puhki, että riittääkö jos tuota, ja riittääkö jos tätä. No sitten vielä jännitetään ostajia, ja löytyykö niitä, ja mietitään välittäjiä ja palkkioita ja vaikka mitä. Ja siivotaan joka välissä ja maalataan vähän seiniäkin ja asennetaan ne viisi vuotta puuttuneet listat paikoilleen. Ja jos niitä ostajia sitten löytyykin, niin taas jännitetään hintoja ja tarjouksia ja sitä sun tätä. Ja sitten kun kaikki alkaa näyttää jo aika varmalta ja tekee mieli jo huudella ympäriinsä että kohta me muutetaan, niin saattaakin olla, että siinä ihan hyvässä kunnossa olevassa talossasi löytyykin sitten vaikka pienen pieniä yllätyksiä, kuten vuotavia kattoja tai kosteutta kylpyhuoneista. Ja sitten taas mietitään ja pohditaan että mitähän sitä nyt tehdään, remontoidaanko vai ei ja jos, niin mitä. Ja mietitään, että ostaako ne jos tässä on sitä ja ostaako ne jos on tätä. Ja sitten alkaa miettimään, että no mitähän siellä uudessa löytyy ja onkohan nuo kosteusmittaukset mistään kotoisin, jos ei ne täältäkään vuotavaa kattoa edes löytäneet. Ja että odotelkaisko sittenkin pitemmälle kevääseen, että nähtäisiin mitä sieltä oikeasti löytyy lumikasojen alta. Ja samalla mietitään mitä vanhaan taloon on järkevää tehdä. Voi elämänkevät. Täyttä hurlumheitä, eikä mitään ymmärrystä siitä, mihin tässä lopulta päädytään..

Tosin sanoen siis, ollaan iso P:n kanssa päästy remonttihommiin, kylläkin eri osoitteessa kuin oli hetki sitten tarkoitus. Löysimme vanhan talomme katosta vuotojälkiä päivä kosteusmittauksen jälkeen (jossa mitään ei muka löytynyt??) ja ollaan nyt täällä revitty yksi seinä ja vähän kattoa auki. Nyt pyydetään kattoremppatarjouksia, kun ei ihan luoteta noihin rakennusratkaisuihin jota tuolta löytyi. Ja samalla mietitään, onko kylppärissä olevat kosteusmittaustulokset huolestuttavia vai ei. Ja sitten pohditaan, että mitähän meidän potentiaaliset ostajat on mieltä mistäkin, haluaako ne ostaa remontoitua kalliimmalla vai remontoimatonta halvemmalla, vai haluaako ostaa ollenkaan. huhhuh.

Mutta koska, kuten sanottua, kaikki tämä hässäkkäpässäkkä on tapahtunut viimeisen kolmen viikon sisällä, niin mulla on ehkä jopa salaisesti vähän helpottunut olo siitä, että nyt tuli tämmöinen mietintätauko ja pysähtynyt hetki, jolloin saa rauhassa katsella asiaa ilman kamalaa painetta. Ja toisaalta olen NIIIIN kiitollinen, että talovanhus paljasti vuotonsa meille, eikä niille seuraaville, olen kuullut niin monta kauhutarinaa vastuuriidoista talokaupoissa. Ja toisaalta saan tässä todisteita siitä että miten me toimitaan remontin keskellä tällä porukalla, koska jos me se uusi (eli se 132 vuotta vanha) talo ostetaan, niin siellä kyllä sitten rempataan. Voi pojat. Ja koska, elämä ei vain sattumalta paljasta puoliaan näin ihmeelliseltä tuntuvien aikataulujen kautta, uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa.

Elikkäs pelikkäs. Onnea onnettomuudessa. Onneksi.

Kiinteistöbisnestä

Huh, jännittää!

Lauantaina ja maanantaina taloa katselemassa käyneet peruuttivatkin viime metreillä. Mie ehdin jo ottaa kiinteistövälittäjään yhteyttä, ja sovimme, että hän tulee tänään kahdelta ottamaan talosta kuvat. No, aamun perhekahvilassa tuli kuitenkin talokaupat puheeksi yhden äiti-ihmisen kanssa, ja he tulivat ostotarkoituksella  katsomaan taloa 13.30. Siinä sitten hieroin jo kauppoja heidän kanssaan kiinteistövälittäjän tullessa. huhhei. Toppuuttelin vielä välittäjälle yleiseen myyntiin laittoa ja perjantaihin asti on nyt lisäaikaa. Nyt sitten jännitetään perjantaihin asti, ostaako nämä tämän päivän ihanat ihmiset meidän kotitalon. Aika hurjaa!

Samaan aikaa kävin kuntotarkastamassa unelmataloa, ja odottelen sieltä raporttia. Aika hyvältä kuitenkin vaikuti ja talo oli vielä ihanampi nyt uusintakäynnillä. Se ois niin mun uusi koti! Ja lisäksi huomasimme, että talon kanssa samaan kauppaan kuuluneella metsäpalstalla sijaitsee myös pieni saari. Voitteko kuvitella, meillä olisi ihan ikioma saari?

Olen jotenkin ajatellut, että sosiaalialan työssä  tunteet on pinnassa ja työt iholla, mutta kyllä tämä kiinteistöbisnes vetää tunteet niin vuoristoradalle, ettei meinaa yöunet riittää. Hullun jänskää!

Jännitetään taas uusia käänteitä.. Onko teillä samoja kokemuksia?

Mahdoton yhtälö

Lasten talvilomaviikko käynnistyi, eli kotona kaikki viisi. Samaan aikaan lauantain taloesittelyssä käynyt perhe kiinnostui talostamme, ja tulevat tänään illalla uudestaan. Ihana perhe ja heille myisin mieluusti kotini, hyviin käsiin. Mahdottomaksi tilanteen tekee sen, että samalla kun kaikki lapset keksivät mielikuvitusrikkaita (lue: erittäin sotkuisia) leikkejään ympäri taloa, mun pitäis saada tää huusholli esittelykuntoon.. aargs. ei onnistu.

Ja tervetuloa uudet lukijat. Ihanaa!

Talonvaihtoajatuksia

Täällä on yötä myöten asennettu puuttuvia ikkunalautoja ja listoja, paikkailtu seinien maaleja ja siivottu. Asuntoesittely, sellainen epäviralinen privat-esittely. Yksi kiinnostunut pariskunta kävi tänään ihmettelemässä taloa, ja innostuneilta vaikuttivat. En kuitenkaan vielä toivo liikoja, sielläkin taisi olla itsellä asunto myytävänä, ja jos ne kiinnostuivatkin, se pitäisi tietty mennä ensin. Eli katsellaan ja odotellaan.

Mutta, mutta, toisaalla meidän tarjous ikivanhasta unelmatalosta hyväksyttiin,  ja lupasivat kuukaudeksi ottaa talon pois myynnistä ja odotella, jos me saataisiin omamme menemään. IIIIIK, ihanaa. :)

Jänniä aikoja. Ei millään malttais odottaa.

Pari kuuskytlukulaista myynnissä

Päätökset on nyt tehty. Sekä ihana talomme, että vielä ihanampi mökkimme on nyt myytävänä. IIIK!

Mökki vm -62 myytävänä

Talo vm -63 myytävänä

Kamalan sekavanlaatuisia ajatuksia mieli pullollaan, kun toisaalta jo valmiiksi ikävöi kaikkea tuttua ja turvallista ja miettii, että osaako ne uudet ollenkaan arvostaa mun käsin kaivelemia pihakivetyksiä ja hoitaa mun ruusuja. Ja sitten taas innoissaan jo yötä myöten suunnittelee uuden keittiön kaapistoja. Ja miettii kauhulla, että miten siellä remontin keskellä eleltäisiin? Ja sitten vielä pelkää, että meneekö nämä ihanuudet kaupaksi ollenkaan, jos nyt ei olekaan asuntokaupoilla ketään, joka just tämmöisiä kaipailisi. Voi kauhistus, suhtaudunkohan mie vähän liian tunteellisesti tähän materiaaliseen maailmaan? 

Muutama kiinnostunut on, ja odotellaan miten niiden kanssa käy. Niin, no nyt sitten kai todellakin vain odotellaan. Ja katsellaan miten asiat etenee. Jos ostajat löytyy ja meidän tarjoukset hyväksytään, niin sitten aletaan suunnittelemaan muuttoja ja remontteja, ja jos ei, niin jatketaan entiseen malliin. Ei huonoja vaihtoehtoja kumpikaan.

(By the way,  jos olet kiinnostunut ostamaan talon tai mökin Kokkolasta, niin sähköpostia vaan rohkeasti! )

Jatketaampa matkaa

Edelliseen postaukseen viitaten, tulin toisiin ajatuksiin, eli jatkan puhumista. Kiitos siitä muutamalle ihanalle kannustajalle. Tässä sen taas näkee miten valtavan suuri merkitys muutamalla sanalla on. Niillä voi joko lannistaa ja tuhota tai kannustaa ja parantaa. 

Kokeilkaapa vaikka joskus huviksenne keskustelua, jossa

- toinen ehdottaa toiselle jotain, ihan mitä vaan, vaikka
"Mennäänkö ulos?"

 - ja toinen vastaa kaikkeen, että JOO, ... ja jatkaa ideointia, ja toinen taas jatkaa jne. eli esim.
"Joo, mennään vaan, ja kävellään tosi kauas. "
"Joo, vaikka kaupunkiin asti."
"Joo, ja mennään sit kahville."
"Joo, ja vaikka kirpparille."
"Joo, ja sit voitas lähtee vaikka lomallekin."
"Joo, Karibialle."
"Joo!!!"

- sitten kokeile, kun ehdotukseen vastaa seuraavaksi että JOO, MUTTA.., esim.
"Joo, mennään vaan,  mutta myöhemmin."
"Okei."

- ja lopuksi niin, että toisen ehdotuksiin vastataan aina että EI.
"Ei."
"... "

Tällä konstilla nimittäin huomaa sen, kuinka valtavan pitkälle päästään, kun ajattelee positiivisesti ja innostuu / innostaa muita. Ja sitten huomaa sen, kuinka paljon kaikkea ihanaa menee ohi korvien, jos aina sanoo, että EI. Ja kuinka se lopettaa kaiken keskustelun alkuunsa. Ja senkin, kuinka paljon mukavampi on kuulla ei:n sijaan kyllä, vaikka lopputulos olisikin sama.  Ainakin lasten kanssa toimiessa, tän vois useammin muistaa.. Positiivisuus rulettaa!

Muuten, talokaupoissa kuhisee.. kirjoitan myöhemmin, miten hommat edistyy.. ja mihin päätöksiin me lopulta päästään. Hyvä puolihan tässä on se, että pahimmassa mahdollisessa tapauksessa elämä jatkuu ihan samoin kuin nytkin, eli ei mitään menetettävää. :)

Hakusanana vanhan hirsitalon kunnostus

Me sitten käytiin katsomassa sitä taloa. Sitä taloa, jota mie oon salaa käyny kattoon aina netissä ja miettiny, et siellä se on vieläkin. Ja yhä vaan. Ja yhä. Ja sit mie painoin yhteydenottopyyntö-nappia ja kävin kattoon sen.  Ja OI OI mikä ihanuus! Ikiaikainen remonttiprojekti, mutta niin hyvä henki. Siinä kävi just niinkö voi kuvitellakin, että mie sit ihastuin ja rakastuin. 

Kuva: jokakoti.fi

Ja iso P tutki kellarinsoppia ja vinttejä innoissaan ja mietti jo päässään tulevia lämmitysmuotoja. Ja mie mietin tapetteja ja seinien purkuja. Ja siellä näki lumen altakin, että siellä on ihana rönsypiha, semmoinen, jossa köynnökset kasvaa sikin sokin omenapuiden katveessa. Ja ne kerto, et siellä on raparperia ja kasvimaita. Ja mie näin pitkät pöydät hulmuliinoineen ja kesäjuhlat. Ja naapurissa lapset leikki lumikasoissa, ihan meän sankaripoikien ikäsiä, mie mietin.

Ja sit mie oon huomaamattani tutkiskellu eilisillan kaikenlaisia vanhoihin hirsitaloihin hurahtaneiden blogeja ja tehny inspiraatiotauluja keittiöistä.. oho. Ja ihan huomaamatta meillä kävi tänään potentiaalisia talonostajatuttavia tutkimassa nurkkia. Niin, ja huomenna tulee kiinteistövälittäjä arvioimaan tämän talon arvoa. Hupsista. Suunnitellaanko me salaa muuttoa melkein maalle..?

Sairastellen selkeyttä sekavaan päähän

Takana sairaan kova sairastaminen. oih. Influenssaa pään ja perheen täydeltä, kuumetta, kipua, särkyä, yskää. Valkosipulia, inkivääriä ja hunajaa. Yskää ja räkää enää jäljellä ja hento tunne siitä, että elämä voittaa. Kahden viikon pituinen jakso neljän seinän sisällä kuitenkin riitti oivaksi miettimistauoksi. Tauolla tuli käytyä läpi arvomaailmoja, muuttoja, eron mahdollisuutta ja sen mahdottomuuden toteamista, työpaikkoja, taloja, lapsia ja kaupunkeja. Onnellisuutta käsiteltiin ja kiirettä ja kommunikointitapoja ja sitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Oikein elämänmakuisia mietintöjä, sellaisia, joita on aika ajoin aina hyvä käydä läpi ihan muistutukseksi siitä mistä elämässä oikein on kyse. 

Muutto pohjoiseen ja työkuviot

Muutosten tuulien puhallellessa pohjoisen päässä (ainakin lähinnä minun päässä),  päädyttiin perheenä kuitenkin päätökseen jäädä nyt tänne, vähän etelämmäs, ainakin toistaiseksi.  Iso P:n työkuvioissa on luvassa muutoksia ihan yllättäen, ja nyt odotellaan kaikessa rauhassa mitä sieltä tulee. Alustavissa haastatteluissa sana esimies kuulosti aika hauskalta. Ja vaikkei sitä sanaa enää kuultaisikaan, työkuviot vaikuttaa mielenkiintoisilta. Odotellaan siis mitä tuleman pittää. Omista työkuvioista kertoisin sen verran, että kun tämä epäpätevä kotiäiti teki yli kolmikymppisenä 1. työhakemuksensa (luelisäätäältä), vain jotta saisi muuton kotikaupunkiinsa todellisemman tuntuiseksi, sai se heti kutsun haastatteluun. Voitteko kuvitella? No mutta koska en oikeasti halunnut töihin, eikä ollut mitenkään mahdollista muuttaa HETI Rovaniemelle, päätti tämä kotiäiti jatkaa nykyistä päivätyötään ja jättää haastattelut kauniisti kiittäen väliin. Mutta kyllähän tuo silti nosti itsetuntoa. Pitää siis tästä lähtien varoa mihin hakee, sitähän saattaa jopa päästä sinne. hui. Todellisuudessa painiskelen yhä monenlaisten kuvioiden keskellä: jäädäkö vielä kotiin, hakeako töihin, elääkö unelmaansa yrittäjänä vai sekoittaa joitain edellisistä..? Jatketaan tästä vielä, mutta selkeyttä tuntoihin on tulossa tässäkin asiassa, tunnen sen.

Muutto toiseen kotiin

Kun tein kompromissin pohjoisen muuton suhteen, jäi  kuitenkin muuton siemen elämään mieleen. Tämä talo tuntui oivalta vaihtoehdolta silloin, kun kolmas ja silloin viimeiseksi ajateltu tulokas potki äidin kylkiluita nahan alta. Nyt viiden ja huomattavan paljon isomman lapsen kanssa, tuntuu tämä ihan pikkuiselta. Tilan puute tuntuu joka päivä joka nurkassa ja joka askeleella. Siksipä selailemme asuntoilmoituksia nyt hiukan enemmän tosissamme ja huomenna olisi tarkoitus käydä katsastamassa yksi ihana talovanhus.. Katsotaan tuleeko siitä meidän uusi koti? 

Arvomaailma, onni ja avioliitto

Pohdin jokin aika sitten myös sitä, voisiko perhe olla perhe jos sen jäsenet asuisivatkin eri osoitteissa (luelisäätäältä). Asia sai aika lailla huomiota kotirintamalla, ja vastustus oli käsin koskelteltava. Kaikki tuo iso P:n ankara vastustelu ja taistelutahto saivat minut kai sitten vakuuttumaan siitä, etten mie ihan yhdentekevä taida sille olla, vaan aika ihana ja tärkeä, sellainen taistelun arvoinen. Ja sitten vielä näiden ajatusten päälle mie sairastuin viikoksi sohvalle passattavaksi ja mietin, että mitä helvettiä mie oisin tehnyt yksin siellä omassa asunnossani, ja päädyin siihen, että kyllä perhe ihan syystä elää samojen seinien sisällä. Silloin toisten elämässä oleminen on helpompaa, ja rakastaminen on lähempänä. Ihan yksinkertaisesti vaan niin. Ja että toisen kainaloon on aika pirun mukava käpertyä silloin kun paha maailma on ulkona ja kaikki hyvä sisällä. 

Ja vielä lapset, kommunikointi ja asenteet

Silläkin uhalla, että tästä tulee pisin ikinä kirjoitettu postaus, jaan vielä tämän. Meidän Esikoinen on saanut koulussa jonkinlaisen käytöshäiriö- leiman otsaansa ja sen myötä meidän perhe pohtii ajoittain erilaisia diagnooseja ja psykologin arvioita ja käy myös ajoittain saamassa varmuutta kasvatuksen suuntiin perheneuvoloissa ja oppilashuoltoryhmissä (luelisäävaikkatäältä). Nyt sitten parin viikon aikana tuli tähänkin asiaan lisää selkeyttä. Vuosien eipäsjoopas- mietinnät mm. erään muodikkaan kirjainyhdistelmä-diagnoosin suhteen osoittautuivat ihan hölynpölyksi ja lääkärisetä ilmaisi virallisen kantansa sanoin, jotka maallikonkin oli helppo ymmärtää: "Jatkotutkimuksille ei nähdä minkäänlaisia perusteita. Tuntuu, että pojallanne taitaa olla vain  tylsää." Kiitos ja kumarrus. Juuri näin, eikä puhuta asiasta enää, kiitos! Jokin lääkärisedän sanoissa antoi minulle voimaa myös vakuuttua enemmän ja enemmän siitä, että nämä kaikenmaailman tukitoimiksi kutsutut palaverit ja istunnot eivät kyllä auta asiaa (ehkä jopa päinvastoin), ja niille olisi aika saada loppu. Niimpä siis seuraavan palaverin tuoksinassa ajattelin ystävällisesti ehdottaa, että jospa annettaisiin tuon ihanan pojan olla juuri se ihana poika joka se on, eikä tueta sitä hengiltä. Ja lisäksi mietin, että jospa nyt sitten kotona kiinnitettäisiin huomiota siihen, miten kukin muille kommunikoi.  Mietin, miten kaikenmaailman tekemiset ja niiden tärkeydet ovatkin vain tekosyitä kiukutteluille ja sille, ettei koskaan ehdi kuunnella mitä toinen sanoo ja että ehkäpä jos äiti ja isä sanoisivat asiansa kauniilla sanoilla, myös lapset oppisivat tekemään samoin.. Ja niin, että kiire on lopulta vain ja ainoastaan asennevika. 

Eli summa summarium, kaiken kaikkiaan erittäin ajatuksia selkeyttävä ja muutoksen tuulet yhteen kokoava sairastelujakso takana. Kyllä kannattaa välillä pakottautua pysähtymään, nyt kuumeen avulla päästiin pyörremyrskyn keskeltä tilanteeseen, jossa muutoksen tuulet työntää eteenpäin mukavasti selän takana. Niinkuin pitääkin.

Virkkasin tatuointistudion nurkassa pesukintaan ja löysin maailman

Perjantai-illan vietin ihanan erilaisessa maailmassa tatuointistudion buddhien keskellä. Elämä ja energia virtasi voimakkaasti ja pikku hiljaa maailma rakentui harteilleni. Onnellisena istuin lopulta ystävien keskellä melkein aamuun asti. Joskus vain sydän sanoo, että nyt on ainoa mikä on, eikä muuta ole. Osaisikin aina elää niin, hetkessä ja sydämessä. Elämään opettelun ensimmäinen oppitunti.

Mie virkkasin ystävän tatuointistudion nurkassa pesukintaita toisen ystävän saunaterapiahoitolaan ja mietin, miten ihanasti maailma kutoo verkkonsa kaiken ympärille juuri niinkuin pitääkin. Miten  kaikki linkittyy kaikkeen kun vain uskaltaa avata sydämensä muutoksille, ja seurata polkuaan. Kaikki tuntuu silloin menevän hyvin. Oikein.

Joihinkin ihmisiin vain on kai tarkoitus törmätä ja kulkea hetken samaa reittiä ja tarkistaa yhdessä kompassin suuntaa. Mietin niitä monia mahdollisuuksia, joita elämä on minulle nakkaillut. Ihan kaikkiin ei aina ole uskaltanut tarttua ja harhateillä sitten tuntenut itsensä eksyneeksi. Nyt reitti selvenee pikku hiljaa.

Kompassi kulkee nyt mukana eikä tieltä voi eksyä kunhan muistaa, että kokonaisuus on se mikä ratkaisee. Tasapaino, kaikkeus, rakkaus. Flow baby, flow!!

Pieniä askeleita

Tiedättekö joskus, kun suunnittelee jotain oikein koko sydämestään, niin tuntuu kuin koko maailma hyväilisi ajatusta, ja kaikki suuntaviitat näyttäisivät juuri sinne. Kuin elämä ikään kuin kiljuisi korvaan, että ota nyt hyvä ihminen kiinni tästä tarjouksesta, äläkä enää epäröi. Nyt on sellainen olo.

Olen kaikessa muutoshaluissani ja aina kasvavassa koti-ikävässäni salaa haaveillut kotiin paluusta. Paluusta sinne mistä olen lähtenyt, silloin kauan sitten. Olen yrittänyt vihjailla ja houkutella muuta perhettä tottumaan muutosajatukseen ja pikku hiljaa viesti on ehkä menossakin läpi.. no, ainakin vähän ja joillekin.

 No, nyt otin sellaisen haparoivan ja ihan täysin perääntymiskykyisen askeleen kohti unelmaa: laitoin viestiä paikalliseen steinerkouluun, että olisikohan sinne mahdollista mitenkään päästä, jos ehkä mahdollisesti joskus sinne muuttaisi. Vastausta ei sieltä ole kyllä vielä tullut, mutta joka paikasta muualta minua kannustetaan ihan selvästi isompiin askeleihin tällä polulla. Näen unia, joissa olen kaikkien minun pohjoisen rakkaitten ympäröimänä. Törmään yhtäkkiä ihmisiin, jotka voisivat harkita meidän talon ostoa täältä. Ja saan facebookkiin viestejä vanhoilta kavereilta, että hakupaperit steinerpäiväkotiin ovat jo postissa. Ja kännykkään tulee tekstareita kohta myyntiin tulevista ihanista taloista pohjoisen mailla. Nyt kai vain odotellaan työtarjousta iso P:lle, niin eiköhän tämä muutto olisi sitten selvä. hih.

Ja silläkin uhalla, että hulluusleima tulee otsaan, niin voisin kertoa aika monesta muustakin unelmasta, jotka kuin salaa ovat alkaneet toteutumaan, kun ne vain on ensin uskaltanut sanoa ääneen. Kyllä elämä kantaa sinne minne vain on menossa täydellä sydämellä. Onko muilla samoja kokemuksia?

Ja muuten, meidän pikkukirppu täytti eilen kokonaisen vuoden. Siis kokonaisen vuoden! Ja kävelee ihanan horjuvia askeleitaan uusissa Ainoissaan. Oih.