Turhauttava, vuosia kestänyt, voimia vienyt, kamala taisteluni tuulimyllyjä vastaan sai eilen äärimmäisen yllättävän käänteen. Sota, jota on jatkettu esikoisen koulunkäynnin aloituksesta asti, saattaa näillä tuulilla jopa päättyä onnellisesti. Hullua, käsittämätöntä, ihanaa!!! Tekisi mieleni huutaa, että MIE TIESIN TÄN!!!! Mie tiesin, sisällä, syvällä, mie tiesin koko ajan, ja siksi mie taistelin ja vastustin erityisluokkia ja kiroilin syvään ja pitkään ja heristin nyrkkiä kuvitelmissani. Mie tiesin! Äidinvaisto, se suurin kaikista, on aina oikeassa. Aina... Tai ainakin nyt.
Ai mitä siis tapahtu..? No, minun pieni rakas muruseni (alias Esikoinen, eli se vanhin sankaripoika, 10 vee) istutettiin eilen koulun toimesta, minun nuristessa vieressä, koulupsykologin testeihin päivällä. Illallla sitten raahauduimme iso P:n kanssa kuulemaan tuomiota. Odotimme jotain pajaluokalle siirtymisen ja adhd-diagnoosin väliltä, tai ainakin tavanomaista, saako-se-edes-huomiota,-ku-teillä-on-niin-paljon-lapsiaki-vihjailulitaniaa. Mutta yllättäen tulokset saivat jopa minutkin, ikuisen moottoriturvan ja typerien vitsien nakkelijan, istumaan tuolissa hiljaa, suu varmasti ammollaan auki ja silmät takaraivossa. Istuimme siinä sitten hiljaa, sydän kurkussa ja korvissa suristen, kuuntelemassa, kuinka psykologin arvio muutti koulun asenteen siinä samassa sekunnissa ongelmaisesta häirikkölapsesta, joka on aina siellä missä tapahtuu, ja ainakin silloin kun ei pitäisi, erityislahjakkaaksi neronleimaukseksi, joka suuresta älykkyydestään johtuen turhautuu luokassaan junnaavaan opetustapaan. Eli rakas pieni häirikköpoikamme oli saanut älykkyystesteissä huipputulokset. Tuo pieni rikollisen alku saikin yhtäkkiä valoisan, suorastaan häikäisevän aurinkoisen tulevaisuudenkuvan matematiikan professorina tai nobeltutkijana. --- Ja yhä vaan me istuimme siinä hiljaa, ne suut auki jne.--- Psykologin jatkaessa, ettei urallaan ole moisia tuloksia nähnyt, ja että kyllä nyt skipataan ainakin yksi luokka eteenpäin ensi syksystä lähtien. ----- Jos vain poika itse niin haluaa, koska päättelykyvyiltäänhän poika on ihan aikuisen tasolla, ja osaa kyllä arvioida päätöstensä tulokset itse. ----- Ja matikkaluokallekin varmasti otettaisiin vuoden jälkeenkin vielä, jos vain poika niin haluaa. Ja ehkä musiikkipainotteisuuskaan ei olisi kuoppaan haudattua. ------ Koska kyllä näin lahjakkaan pojan täytyy saada huippumahdollisuudet.-----
OHO! Shokista toipumiseen menee ehkä tovi. Ja vaikkei tuloksilla minun rakkauteeni mitään vaikutusta olekaan, olen NIIIIIIN onnellinen, että vihdoin, (vihdoin, vihdoin, vihdoin) mun poika nähdään ihanana, hyvänä, kauniina lapsena ja sen mahdollisuuksiin elämässä uskoo muutkin kuin äiti ja isi. (Ja isikin ehkä taas vähän enemmän. *silmänisku iso P:lle*) Ja eniten kaikista, olen pakahtua siitä onnesta, että sain kertoa mun rakkaalle pojalle, että "Rakas, uskotko, sussa ei oikeesti oo mitään vikaa, sie vaan ajattelet nopeemmin ku muut," ja että "sie et oot huonompi ku kukaan, vaan päinvastoin." Ja "jos et usko mua, niin mulla on todisteet, mustaa valkosella baby". Koska, jostain kumman syystä tuon koulujupakan aikana, mun täysien pisteiden, ihanan huumorin ja hurjan luonteen omaava lapsi on saanut pähänsä, että siinä on todella jotain perustavanlaatuisesti vialla ja että jollain tavalla sen täytyy olla huonompi ku muut. Ja että äiti vaan sanoo, ku se on äiti. Että ähäkutti teille kaikille, jotka niin on ajatellu. Eipäs olekaan!!
Voi rakkaus. Ja vaikka nyt painiskellaan aika isojen asioiden kanssa, kuten sellaisten, että onko nyt kaikinpuolin ja kokonaisvaltaisesti hyväksi lapselle, vaikkakin erityisen lahjakkaalle, viettää loppukouluaika aina vanhempien lasten seurassa. Tai sellaisten, että miten ihmeessä ajokortiton äiti kuskaa lastaan toiselle puolelle kaupunkia kouluun, jossa sitten saisi (ehkä) sopivampaa opetusta. Tai mitä jos se lapsi valitseekin ne kaverit kaiken hienon opetuksen keskellä, ja jatkaa turhautunutta häirintäänsä.. Niin, kaikesta siitä huolimatta, jokainen vaihtoehto on sata kertaa parempi kuin ne, joita sille oli tarjolla aiemmin. Nyt sillä on vaihtoehtoja. Sekin on aika hienoa.
*hymyilee korvasta korvaan*
Että niin, kannattaa siis taistella omiensa puolesta. Leijonaemon vaistot osuu harvoin ohi ja asintuntijat on kuitenkin vain oman alansa, ei sun lapsen asiantuntijoita.Voimaa ja rakkautta kaikille teille, jotka taistelette!
P.S. Suurkiitos kauniista tunnustuksesta Rakas vanha valkoinen taloni blogin Helille. Laitan sen eteenpäin kunhan toivun tästä shokista. Kauniita blogeja löytyy minunkin lukemistani. Antaisin sen takaisin sinullekin, mutta se ei taida olla suotavaa. :)
