Saako tämmöistä edes kirjoittaa eli kaipautta itseensä ja vapauteen

Täysi kuu valvotti minua. Sitten väsyneenä tunteiden myrksyissä mie itkin päivän. Ja sitten toisen, vähän paremmin nukutun yön jälkeisen päivän keräilin itseäni nurkista. Ja nyt mie yritän koota tämän palapelin uuteen kuosiinsa tuolta nurkkien pölykoirien seasta. Jos tähän romahdukseen haluaisi löytää turvallisia syitä, niin niitähän voivat olla ihan yksinkertaisesti nämä aina vain valottomana jatkuvat päivät, jotka vievät minutkin välillä pimeään. Tai sitten tämä huonolla hapella käyvä ruumisparkani, joka vuosia on tehnyt liikaa töitä ilman lepoa (all work, no play), ja on nyt saanut mielestänikin vihdoin tylsän. Tai sitten voi ajatella, niinkuin mie ajattelen, että minulle vihdoin tuli sellainen lopullinen seinään törmääminen, sellainen totaalinen alitajunnasta purkautunut kiljaisu, ettei elämä nyt toimi enää näin ja että nyt vihdoin tulisi toimia. Että näin jatkuen elämä pala palalta syö minut ja hukun tähän hektiseen tekemisen turmioon.

Saan tunteiden hurrigaanien seasta onneksi myös jonkinlaisia heikkoja aavistuksia jonkinlaisten ratkaisujen suunnista, vaikkei niiden oikeellisuudesta mitään takeita löydykään. Mie luulen kuitenkin, että elämä on helpompaa kuin mitä mie siitä teen. Yritän luottaa siihen, että intuitio vie minutkin oikeaan paikkaan, jos vain uskallan kuunnella sitä. Ja kun tarkemmin kuuntelen välillä niitä hentoja kuiskauksia siitä, mitä elämä on minulle suunnitellut, rohkeuteni harkitsee jo jopa ajoittain päänsä nostamista pensaastaan. 

Olen ymmärtänyt hiljaittain, kun opin itseäni vähitellen pala palalta tuntemaan, että vapaus on minulle sitä suurinta mitä on. Ja että sen menetys tekee minusta pienimmän mitä on. Ja että olen turhaan yrittänyt vuosia saada itseäni mahtumaan sellaiseen rooliin ja muottiin, etten mie vapauttani kaipaisi. Mutta kaipaan vapautta niin paljon, että lamaannun ilman sitä. Ja tajuan, että kaikki ne onnen mittarit ja tavoitellut asiat ovatkin vain vaihtoehtoja vähentävää materiaa ympärillä. Rakkauskaan ei silloin riitä, jos huomaamattaan hukkaakin itsensä juuri siihen, mistä aikoinaan itsensä on oikeastaan löytänyt. 

Ja mietin itkujeni lomassa sitä, miten paljon tässä maailmassa toimitaan päivästä toiseen jatkuen vain tottumuksesta turvallisuuteen ja tuttuun. Ja väsymyksestä muuttaa mitään. Ja mie ajattelin, että miten perhe voisikin ehkä olla perhe monella tavalla. Ja kuinka rakkaus voisikin riittää paremmin silloin, kun olisi enemmän tilaa hengittää, ajatella, luoda ja olla. Ja mietin sitten, että olisiko se ihan tavatonta vaikka aikuisten asua eri osoitteissa, ja silti olla yhdessä, perheenä ja kokonaisena.  Ja silti rakastaa kaikkia aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Ja sitten jaettaisiin se osa elämästä, jonka haluaakin jakaa, ja pidettäisiin omina ne osat, jotka haluttaisiinkin pitää.

Voisiko niin tehdä? Ja kestäisikö ne pienet elämänalut sellaisia muutoksen tuulia rakkauden rimoissa roikkuen? Ja saisiko silloin ne intuition hennot kuiskaukset paremmin äänensä kuuluviin kun joskus olisikin ihan hiljaista?  Ja kuulisiko ne elämän suunnitelmatkin silloin tarkemmin ja löytäisi paremmin sen tien, jota alun alkaenkin oli tarkoitus kulkea? Ja saisiko sitten ne elämänalutkin  enemmän ravinteita ja rakkauden pisaroita kasvulleen?

Vai tekisikö kaikki se vapauden  tila  sittenkin vain yksinäiseksi...?

Niin, semmoisia mie nyt mietin, vaikken tiedäkään, saako tämmöisestä edes kirjoittaa..