Kukamitähäh?

Elämä tuntuu tänään taas hankalalta. Sellaiselta, että muutos on ainut mahdollisuus. Ja tänne siitä kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta, mutta kirjoitettava on, jotta totuus löytyisi myös tästä kaurapuurosta. Jotta elämää olisi myös lankakerien keskellä. Tuntuu kai siltä, kuin olisin synnyttänyt tänne persoonan, jolle tämä tunne ei enää sovi. Ja siitä seuraten mie mietin että kuka olen? Ja että olenko mie tämä tänne synnyttämäni persoona..? Ja että sopiiko siitäkin kirjoittaa.. huoh.

Tämän tunteen herätti kai eloon monet asiat. Pitkään jatkunut tunne muutoksen välttämättömyydestä eniten, mutta myös lähemmät tapahtumat. Ensinnäkin viime lauantai. Se, kun  lasten juhlia seurasivat yön pituiset aikuisten juhlat ihanien ystävien kanssa.  Pikkuisen Rock'n'rollia ja paljon paljon Tanssia. Sellaista pään tuuletusta ja tunteiden huumaa. Sitä sellaista, että muistaa taas miten sitä pitäisikin hengittää, selkä suorassa, oman selkärankansa varassa, syvään ja hitaasti. aaaaaaah.

Siinä tunteiden huumassa ja muutaman lonkeron jäljiltä huomasin itsessäni suuttuvani tanssilattialla vieressä nuorta tyttöä erittäin alentavasti kohteleville nuorille pojille. Ja huomasin suuttuvani sille tytöllekin.. että miksei se kunnioita itseään ja tajua olevansa arvokkaampi kuin nuo pojat antavat sen ymmärtää. Kiukuttelin ja mietin ylevästi naisten asemaa ja omaa äitiyttäni pienille tyttösille, joista vielä kasvaa nuoria tyttösiä. Ja paasasin ja kiukkusin aikani. 

Mutta sitten kun ajan kanssa sunnuntaina sitä omaa suuttumustani sitten mietin, niin tajusin, että mie suutuinkin itselleni. Että mie suutuin siitä, kun en arvosta itseäni enemmän. Ja sitten mietin, että miksi mie en toimi, vaikka mua kohdellaan huonosti ja vaikka tämä tilanne toimii huonosti ja saa minut voimaan huonosti. 

Sitä olen nyt miettinyt. Että miten mie arvostan itseäni enemmän. Ja kuinka radikaaleja ratkaisuja se vaatii. Pelottavaa ja hämmentävää. Yksinkertaisesti vain lyhyesti: Kukamitähäh? Se tunne nyt päälimmäisenä.