Tein juuri elämäni ensimäisen työhakemuksen. Siis 31-vuotiaana, ensimmäisen! Syitä tähän on tietysti monia ja jostain syystä koen kamalan tarpeen selitellä, etten mie ole mikään työtä pelkäävä hipin rutjake, joka on aina vaan maannu kotona. (tai no..) Niin, mutta asiaan palatakseni siis..töitä en ole hakenut koska: ensinnäkin, olen jatkuvasti opiskellut tai ollut vuosikausia äitiyslomilla ja hoitovapailla, niin eihän sitä ole ehtinyt mihinkään oikeisiin töihin mennä missään välissä. Paitsi, että olen mie kyllä töitä tehny aina joka välissä pikkuisen, sen verran harrastuksen omaisesti, että säilyy tolkku kaiken vaipanvaihdon keskellä. Mutta kun minulle on nyt vain sattunut niin hienosti, että minut on niin sanotusti aina haettu kotoa töihin, ettei hakemuksia ole tarvinnut rustailla. Joko joku sukulaistäti on suositellut tai äitin työkaverin kaverin sisko on tarvinnut työntekijää tai ystävän ystävä on tarvinnut töihin tai kantakuppilan omistaja saanut mahdottoman hyvän (lue: halvan) kaljan kaatajan tai työharjotteluista on poikinut sijaisuuksia tai olen myynyt omia töitäni ymym. Eli tuuripelillä menty tähän asti. Ja kyllähän tämä minun uraelämäni sekamelska näytti noin ensisilmäyksellä hienolta paperilla, kun ansioluettelo on pitkä ku aasin häntä. Tokikaan määrä ei aina korvaa laatua tämmöisessä sijais- /määräaikais-/hanttihomma-maailmassa. Lähempi tarkastelu siis paljastaa niillekin työnantajille karun totuuden.
Mutta jos ihan totta puhutaan, niin eihän mulla siis yhä edelleenkään oikeasti ole mitään tarvetta töihin lähteä. Kirppu on vielä niin pikkuinen ja ainaiseen rahapulaankin on jo niin tottunut, ettei se sillä tavalla pakota mihinkään ratkaisuihin. Mutta kun SE työpaikka oli ROVANIEMELLÄ. Ja sinnehän mulla kyllä olisi aivan mahdoton hinku ja tarve päästä, ja ainoa tapa miten tuon ikirealistisen turvallisuudenhaluisen rakkaan mieheni sinne saisi, olisi taattu toimeentulo joko minulle tai sille. Ja oli se työpaikkakin mulle tosi hieno, joskin täysin epärealistinen ja aikamoisia pelkotiloja jo ajatuksena aiheuttava. No niin, no mie nyt sitten tein sinne kuitenkin sen hakemuksen, vaikken kyllä ollut edes muodollisesti pätevä, enkä takuulla kyllä mitään alan parhaimmistoa. Ei kai siinä mitään häviäkään. Saavatpahan siellä nauraa, että mikähän ihme raukka se tämäkin luulee olevansa. Ja mie sain tässä prosessissa tehtyä itelleni ansioluettelon. Jos sitä nyt sitten rupiais oikein mestarityönhakijaksi. Olen kuullut, että usein siihen hommaan saa jonkin verran kokemusta ennen ku tärppää. :)
Onnea ekan työhakemuksen johdosta ja peukkuja The Työpaikan saantiin! Minä itse olen neljän kotivuoden jälkeen suuntaamassa ajatuksia kohti työelämää ja hakemassa työpaikkaa. Hirveä hinku jo töihin, vaikka toisaalta tuntuu, että aivosolut jäivät aikanaan synnytyslaitokselle :D Toisaalta vähän haikea olo, kun tässä vaiheessa poikasten kanssa oleminenkin alkaa hitusen tuntua helpommalta...
VastaaPoistaKiitos ja samoin sinne, lykkyä pyttyyn!
VastaaPoistaKieltämättä jokin tässä kotiäitielämässä kyllä tuntuu turruttavan pääkoppaa ja ne kaksi jäljellä olevaakin aivosolua tuntuu vain törmäilevän toisiinsa. :) Mutta muutaman lapsen välissä töissä ja koulussa olleena voin lohduttaa, että kyllä sieltä taas se oma minä ja ne loputkin aivosolut onneksi löytyy kun pääsee hetkeksi tämän oman pikku kotimaailman ulkopuolelle ..
Haikeus kuuluu kai myös asiaan.. onneksi niiden töiden jälkeen niitä lapsia ehtii vielä silloin tällöin näkemään. Ja ehkä jopa arvostaa ja jaksaa sitä rumbaa ajoittain paremmin. :)