Pieniä askeleita

Tiedättekö joskus, kun suunnittelee jotain oikein koko sydämestään, niin tuntuu kuin koko maailma hyväilisi ajatusta, ja kaikki suuntaviitat näyttäisivät juuri sinne. Kuin elämä ikään kuin kiljuisi korvaan, että ota nyt hyvä ihminen kiinni tästä tarjouksesta, äläkä enää epäröi. Nyt on sellainen olo.

Olen kaikessa muutoshaluissani ja aina kasvavassa koti-ikävässäni salaa haaveillut kotiin paluusta. Paluusta sinne mistä olen lähtenyt, silloin kauan sitten. Olen yrittänyt vihjailla ja houkutella muuta perhettä tottumaan muutosajatukseen ja pikku hiljaa viesti on ehkä menossakin läpi.. no, ainakin vähän ja joillekin.

 No, nyt otin sellaisen haparoivan ja ihan täysin perääntymiskykyisen askeleen kohti unelmaa: laitoin viestiä paikalliseen steinerkouluun, että olisikohan sinne mahdollista mitenkään päästä, jos ehkä mahdollisesti joskus sinne muuttaisi. Vastausta ei sieltä ole kyllä vielä tullut, mutta joka paikasta muualta minua kannustetaan ihan selvästi isompiin askeleihin tällä polulla. Näen unia, joissa olen kaikkien minun pohjoisen rakkaitten ympäröimänä. Törmään yhtäkkiä ihmisiin, jotka voisivat harkita meidän talon ostoa täältä. Ja saan facebookkiin viestejä vanhoilta kavereilta, että hakupaperit steinerpäiväkotiin ovat jo postissa. Ja kännykkään tulee tekstareita kohta myyntiin tulevista ihanista taloista pohjoisen mailla. Nyt kai vain odotellaan työtarjousta iso P:lle, niin eiköhän tämä muutto olisi sitten selvä. hih.

Ja silläkin uhalla, että hulluusleima tulee otsaan, niin voisin kertoa aika monesta muustakin unelmasta, jotka kuin salaa ovat alkaneet toteutumaan, kun ne vain on ensin uskaltanut sanoa ääneen. Kyllä elämä kantaa sinne minne vain on menossa täydellä sydämellä. Onko muilla samoja kokemuksia?

Ja muuten, meidän pikkukirppu täytti eilen kokonaisen vuoden. Siis kokonaisen vuoden! Ja kävelee ihanan horjuvia askeleitaan uusissa Ainoissaan. Oih.