Syliä, suukkoja ja vielä vähän syliä

Mie olen aina ollut pohjimmiltani sitä mieltä, että vauvojen paikka on ensisijaisesti äidin lähellä, sylissä ja kainalossa mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman paljon. Ihmettelin, etenkin nuorena, ihan uutena äitinä saamiani ohjeita vauvan totuttamisesta liian hyvälle, piloille passaamisesta. Ei sitä olisi saanut suukotella jatkuvasti ja ihan outoa oli kun ei kärryjäkään tarvittu ihme liinojen kanssa, julkisesta imettämisestä puhumattakaan. Silloin mie epävarmuuttani ja kiltteyttäni välillä tottelin ja ahdistuin siitä vauvan itkettämisestä ihan kauhiasti.

Nyttemmin, viidettä omaa hoitaessani, vauvalle ostettiin sänky siinä vaiheessa kun se oppi liikkumaan, hoitopöytä toimii äitin vaatteiden säilytyspaikkana, syliä annetaan aina ja joka paikassa kun vain se on vapaana ja täysimetyksellä mentiin pitempään kuin olisi neuvolan kasvukäyrien ja ohjeiden mukaan tarvinut. Sitterit ja leikkimatot on meillekin joka vauvalle ilmestyneet, mutta lähinnä arkea hetkeksi helpottamaan, mieluiten käytettynä ja lainaksi, niin lyhyen aikaa niitä tarvitaan. Kestovaippaillut olen aina fiiliksen mukaan. Joskus tuntuu siltä, että muovivaipat on niin helppoja, ja ainakin nyt tämän viidennen kanssa ne on olleet aika kovalla käytöllä. Jaksamisen ja fiilisten mukaan.  Ohjeita saan vieläkin, nyt osaan kuitenkin suhteuttaa ne omiin vaistoihini ja kokemuksiini ja teen neuvoista riippumatta kuten parhaaksi nään. Nyt uskallan myös kovaan ääneen kailottaa, että jokainen äiti jaksaa ihan varmasti paremmin vastailla niihin vauvan tarpeisiin kun saa välillä käydä pokoilemassa kunnon rock' n rollin tahtiin ilman syyllisyyden hippustakaan. Ja niin teen minäkin. Ja oikein onnelliselta vauvalta pikkukirppu vaikuttaa.

Törmäsin oi mutsi mutsi- blogissa kiintymyysvanhemmuus-termiin ja luin blogin suosittelemaa kirjasta hymistellen. Ihan näin, ihan näin. Ja ajattelin miekin jakaa linkin kaikille äitiytensä (tai isyytensä) epävarmuuden kanssa kamppaileville, ihanaa kun saa vahvistusta fiiliksilleen. Vaipattomuuteen ei ainakaan näin monen muksun kanssa ole voimia, mutta muuten jutut tuntuivat ihan loogisilta. “Kiintymysvanhemmuus - lapsen perustarpeet ja niihin vastaaminen” -kirja löytyy siis täältä kiintymysvanhemmuusperheiden sivuilta.  Erityisesti minua puhutteli epilogin ajatukset yhteisöllisyydestä ja siitä yksinäisyydestä, jolla tänä päivänä perheet lapsensa kasvattavat. Kaikki tarvitsevat toisia, etenkin äidit ja isät ja tarvitsevat toisia. Niitä, joilla on jo rohkeutta uskoa omiin voimiinsa vanhempina, niitä, jotka jo tietävät, että kaikki lapset on erilaisia ja että kaikki tarvitsevat rakkautta, rakkautta vain.

Voimia ja varmuutta vanhemmuuteen ihmiset! Älkääkä jääkö yksin. Menkää vaikka perhekahvilaan,  yhdessä me ollaan vahvempia.