Tänään on ollut helpompi hengittää. Siivosin ja raivosin aikani uhmaani ulos, ja nyt on pölyt ravisteltu nurkista ja pääkopasta. Taas hetkeksi. On minun, ja ehkä koko ihmiskunnan onni ja evoluutionkin edellytys, että nuo öttiäiset on niin kauniita ja ajoittain iloisiakin ja tuovat satunnaisia onnen murusia synnyttäjilleen. Eihän niitä muuten jaksaisi kukaan hoitaa. Tänään jaksoin taas rakastaa enemmän kuin eilen. Tänään äitieläin ja pedagogi minussa nosti taas päänsä pensaasta. Hetkittäisiä romahduksia ja uusia nousuja. Äitiyttä.
Toukka löysi tänään keinumisen suuren riemun. Kiljumista ja kikattelua talo pullollaan. Onnen ääniä ihasteli isommatkin ja ajattelin, että uuden ihmisen alku lähtee naurusta. Kun osaa nauraa, osaa jo elää. Se nauraa, siis ajattelee.
Kunnostin ja puhdistin vanhan ystävän autotallin perältä. Se kiitti kauniisti ja suristeli kuin uusi. Käyttämätönkö, ajattelin. Laputkin vielä rinnassaan. Saumat saivat uuden hienon tikin ja nyt piponi ovat kauniita sisältäkin.
Rastantekijä tilasi puupään hatun kaukomaille katoavalle ystävälleen. Sama malli kuin omassaan. Samat kukkaiset päät eri maissa, mie mietin, eikä ystävyys unohdu.Tikutin ranteet sauhuten ehtiäkseni ennen koneen nousua. Ja ehdinkin.
Luin vielä Liuliaa, ja ihastuin niihin kuviin ja sanoihin. Elämänviisauksia ja uskontoja, samoissa kansissa ja internetin ihmeellisessä maailmassakin. Suosittelen kauniiden asioiden ja ihmettelyjen ystäville. Löydät hänet kuvineen, sanoineen täältä.
Juutalainen sananlasku Liulian sivuilta sopinee tähän loppuun:
Koska Jumala ei ehtinyt joka paikkaan, hän loi äidit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti