En tahdo ehtiä tänne kirjoitella. Julkinen terapiani on kai siirtynyt intensiivivaiheesta satunnaiskirjoitteluun. Ehkä hyvä niin. Elämä on niin omituista, ettei kaikkea sovikaan kai jakaa.
Olenkin mietiskellyt tänään kaikenlaisia muureja ja kulisseja. Niitä, joita kai me kaikki rakentelemme ympärillemme suojataksemme sitä mikä on arvokkainta.
Muuria sille, kun ajattelee aina olevansa se ainut äiti joka itkee joka toinen aamu lasten puurojen kaaduttua lattialle, kun ei kukaan siitä ikinä puhu. Ja kun joutuu ruotimaan parisuhteensa epätoimivia inhimillisiä kiemuroita jonkun aivan oudon ihmisen kanssa ja kaunistelee epähuomiossa kaikkea, kun ajattelee, ettei ne muut vaimot ikinä halua heitellä välillä rakkaintaan kaulimilla otsaan. Ja kun leikkipuistossa huomaa syyttelevänsä naapurimammalle niitä isoveljien rumia puhuvia kavereita kun kaksvuotias kiljaisee ne kaikkein kauheimmat sanat, jotka tunnistaa ihan selvästi omiksi lempikirosanoikseen.
Ja onhan sekin ihmeellistä, kun ihmiset ympärillä eroaa yllättäen niistä liitoista, joita on aina kateellisina pitänyt niin kovin täydellisinä. Ja kun kuulee, kuinka kovia suruja niillä aina niin iloisilla ja onnellisilla ihmisillä on sisällään kannettavanaan. Tai kun ymmärtää, että eihän ne kaikki muut käykään joka vuosi ulkomaan matkoilla, vain muutamat onnekkaat (siis rahakkaat). Ja kun tajuaa, ettei se aina lapsenlapsilleen niin ihana vaari olekaan aina ollut sellainen, vaan on kasvanut siihen kuoppaisten teiden kautta.
Ja sitten mie mietin, että miksi kaikenlaisia asioita salaillaan. Ei puhuta ääneen rahavaikeuksista, eikä parisuhdeongelmista eikä vanhemmuuden kipupisteistä. Ei kerrota niistä isien alkoholismeista eikä äitien kuolemista, eikä edes kommunismin lapsiin jättämistä kipeistä jäljistä. Ei puhuta niistä masennuksen syövereistä, eikä ahdistuksista ja peloista. Jätetään ne kaikki sanomatta tai verhotaan ne kaikki huumoriin.
Ei kai ne haavat siellä vanhojen siteiden alla parane. Parempi olisi välillä repäistä laastarit irti (vaikka se vähän kirpaiseekin) ja antaa arpien hengittää. Joskus pitää jopa rapsuttaa ne vanhat arpikudoksetkin irti ja antaa uutta salvaa kipeisiin kohtiin. Ja sitten ylpeänä esitellä parantumisprosessiaan vaikka kuinka hävettäisi. On niitä salaisuuksia muillakin. Niistä ei vain puhuta ääneen.
Yritän jatkossa puhua kipeistäkin asioista ääneen. Ja yritän olla ajattelematta mitä ne (te?) kaikki muut minusta ajattelee sen jälkeen. Yritän näyttää kaiken sen inhimillisen erehtyväisyyteni ja kannustaa muitakin tekemään samoin. Ihminen ei ole täydellinen eikä valmis koskaan. Eikä tarvitse ollakaan. Kasvaminen sattuu, mutta kasvun kautta pääsee kai eteenpäin elämän matkalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti