Juteltuani muutaman neljän- ja viidenkympin kriisissä painiskelevan ystävän kanssa huomasin, että kolmenkympin kriisi ei ehkä olekaan kriisi, se taitaa olla pysähdyspaikka. Vähän kuin bussipysäkki, johon istahtaa tarkistamaan elämänsä suuntaa.
Minulle elämä on tarjonnut erittäin hyvän tarkistuspistemahdollisuuden. Kolmen ja puolen vuoden opiskelurulianssin päätteeksi mie ehkä tunnistan vahvuuteni ja haasteeni hitusen paremmin. Ymmärrän ehkä vähän paremmin ihmisyyden eri puolia. Näen nyt, että on hyvä olla keskeneräinen, kaikki on, aina.
Ja kun jäin valmistujaisista suoraan mammalomalle, sain ihanaa, kaivattua lisäaikaa miettiä, että onko tämä nyt kuitenkaan sitä mitä mie haluan elämästä. Sitä mie nyt pohdin ja tuumaan, oikeaa suuntaa. Katselen karttaani ja käytän sydäntä kompassina. Onneksi pikkukirppu on vielä pieni ja saan tuumailla rauhassa monta vuotta jos haluan. Myyn vähän pipoja leipäni eteen ja rauhoitan kodin kiireiltä. Hyvää elämää ruuhkavuosien keskellä.
Löysin divarin pölyisestä nurkasta ihanan, ihanan kartan. Jättisuuren sellaisen.
Siellä se nyt seinällä näyttää tietä.
Mie en muista, mistä tuo alla oleva lainaus on peräisin, mutta se tuntuu nyt sopivan hyvin tähän:
"Jos ei tiedä mihin on menossa, kaikki tiet vievät sinne."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti