Jaksamisia

Tänään mie olen pohtinut paljon jaksamisia. Perheiden jaksamisia, opettajien jaksamisia, lasten jaksamisia, isovanhempien jaksamisia ja omaa jaksamistani. Tuntuu, että kaikilta on voimat vähissä. Kun burnoutin rajoilla roikkuva opettaja huutaa luokassa lapsille että turpa kiinni. Kun töissä ylirasittunut isä huutaa kotona nalkuttavalle vaimolleen riidan päätteeksi että turpa kiinni. Kun rättipoikkiväsynyt kotiäiti huutaa harrastusrumbistaan ja läksyistään väsyneinä kiljuville lapsille lopulta että turvat kiinni. Ja kun sitten kaikki istutaan erinäisissä palavereissa ja paheksuen mietitään että miksi se ongelmalapsi kiroilee ja huutaa kavereilleen välitunnilla että turpa kiinni. Vaatiikohan tämä elämä meiltä tänä päivänä ylisuorituksia? Kun kaikkien pitää jaksaa.

Kun lasten pitäisi olla valmiita jo ihan pienenä, ei saisi kiukutella ja kärtytä vaan hallita ja hillitä kaikenlaisia tunteita, harrastaa paljon ja olla hyviä kaikessa. Kun töissä täytyy kaikkien jaksaa ja tehdä yli rajojensa, kehittyä ja kehittää jatkuvasti. Kun kotiäitien täytyisi jaksaa rakkaudella hoitaa,  kokata, siivota, harrastaa ja sisustaa ja bloggailla. Ja kun kaikkien pitää ymmärtää ja rakastaa ja rajoittaa. Ja jaksaa.  Kun isovanhemmatkin ovat niin kiireisiä omissa harrastuksissaan, etteivät omalta elämältään ehdi ja jaksaa enää auttaa perheitä. Kun perheet on niin poikki omista rumbistaan, etteivät jaksa auttaa toisia. Ja kun kaikkien on vain jaksettava ja jaksettava.

Eikä kukaan saa myöntää että väsyttää.  Vaikka väsyttää. Hullu maailma.

Mie sanon nyt, että väsyttää. Väsyttää kaikki neuvolakäynnit, hammaslääkärit ja fysioterapiat. Vanhempainillat ja koulujen palaverit. Lasten kiukuttelut ja liian lyhyet yöunet. Kaikki harrastukset ja kaveritkin. Mies ja lapset ja kaikki. Toivottavasti myös muut uskaltavat myöntää sen kun väsyttää. Ja toivottavasti joku kuulee. Ja jaksaa auttaa väsyneitä.

Helpottaa jo kun sen sanoo. TÄNÄÄN EN JAKSA.