Tiedän ettei ole korrektia kitistä kaikesta kamaluudesta. Elämänhän tulisi olla ihanaa. Ja etenkään lapsistaan ei saa kitistä, koska nehän on itse tänne hankkinut. Tänään mie en kuitenkaan jaksa nuita huutoja. Taisteluita. Kiukkuja ja karjumisia. Kamalia kakaroita. Miksi ne kaikki kiljuu yhtenä päivänä kovempaa kuin ennen? Ja juuri niinä päivinä sataa aina vettä ja kaikkien on oltava sisällä ja kiukuteltava samojen seinien sisällä suhteettoman pitkään. Ja juuri niinä päivinä jääkaappi on aina tyhjä eikä kaapista löydy ainuttakaan keksin murusta, joilla ostaa edes hetken hiljaisuutta.
Tänään mie haluan karata ja nousta koneeseen ja lentää kauas kauas kaukomaille ilman ainuttakaan vastuun taakkaa hartioilla. Tänään mie haluan kävellä pitkillä hiekkarannoilla tyhjyyden ympäröimänä avojaloin ja kuunnella meren pauhua. Tänään mie haluan kadota tuhannen kirjaviin basaarikauppoihin ja kulkea ahtailla kujilla väenpaljouden keskellä yksin. Tänään mie haluan nähdä pyramidit ja tuntea tuulen mukana lentävät hiekan jyvät kasvoillani. Tänään mie haluan kokea viidakon jännityksen ja kulkea temppeleissä. Tänään mie haluan olla koskematta kaikkiin suuriin taideteoksiin ja hengittää niiden pölyisiä kanvaaseja ihan vierestä. Tänään mie haluan olla mie. en muuta.
Ehkä huomenna jaksan taas löytää onnen arjesta, tänään en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti