Mie olin ihan pieni silloin, vasta ihan juuri alkanut tuntemaan itseäni, 21 vuotias. Ja mulla pelotti sen uuden nyytin kanssa, kun kaikilla tuntui olevan vähän kiire enkä mie tiennyt, miten vauvoja imetettiin tai kannettiin tai kylvetettiin. Siinä vaiheessa, kuten yleensä ensimmäisten vauvojen kanssa, kaikki energia oli keskittynyt siihen, että miten sen saisi ulos, ajatus ei ollut ymmärtänyt kiintyä vielä synnytyksen jälkeiseen aikaan. Ja siihen aikaankin vielä ne vauvat kärrättiin aika yleisesti sinne vauvalaan, ja ne tuotiin vain syömään äideille. Mikä ei varsinaisesti auttanut varhaisen kiintymyssuhteen luomisessa, vaikka äidit lepoa saivatkin.
Mutta mie muistan kristallin kirkkaasti vieläkin sen hetken, kun mie tajusin olevani sen pienen olennon äiti. Se oli varmaan toinen ilta sairaalassa, kun mie istuin yksin kiikkustuolissa sielä käytävässä tv:tä tuijotellen, ja ne hoitajat toi tiitiäisen mulle, kun se itkeskeli. Mie vain nostin sen syliin, ja se rauhottu heti, ihan niinkö vauvat tekee omien äitiensä syleihin. Sitten mie vain itkin ja tuijotin sitä kaunista kapaloitua kääröä. Ja tajusin, et se on MUN vauva. Että se rauhottuu MUN syliin, ei muiden. Voi rakkaus sitä tunnetta, kun tajusin, että se pieni elämä on siitä hetkestä lähtien tärkeämpää kuin mikään muu. Aina.
Näiden äitinäolo-päivien aikana olen oppinut enemmän elämästä, rakkaudesta ja itsestäni kuin luulin olevan mahdollista.Voi Ihanuus, kiitos kun valitsit minut äidiksesi.
 |
| Mie, viimisilläni raskaana, 10 vuotta sitten, 21-vuotiaana, Ounasjoen jäällä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti