Onnen murusia ja rakkauden siemeniä

Istuin eilen kokouksessa, täysin kiireettömässä, yhdistyksen kokouksessa. Keskellä kiireettömiä ihmisiä, joilla oli aikaa kaikessa rauhassa eksyä joka asiassa ihan hakoteille, höpöttelemään milloin mitäkin, kauhistelemaan vääryyksiä ja ihmettelemään kauneuksia. Ihmisiä, jotka vuosikausia tekevät kaikessa hiljaisuudessa työtä oikeiden ihmisten puolesta, oikeiden asioiden puolesta. Täysin pyyteettömästi, ilman korvauksia ja kiitoksia. Hymyillen, rakastaen ja huolehtien. Ilman vihaa ja kiukkua. Rauhassa, kaikessa rauhassa.

Mietin tätä maailmaa jossa elämme, tätä maailmaa johon meidät on kasvatettu. Sitä, kun tehokkuus on kaiken kulmakivi, ja raha ratkaisee. Kun aina on kiire ja rahalla mitataan aikakin. Sisäinen yrittäjyys tungettiin kurkusta alas sosiaalialan koulutuksessakin. Mutta kun raha ei tuo onnea, ja aika on jotain, joka on nyt, ei kohta. Ja kun tehokkuus tuloksilla mitattuna voi merkitä monta asiaa: laatua, ihmisyyttä, kaunetta, oikeutta.

Mietin itseänikin. Mietin, kuinka olen pudonnut tuonne kuoppaan, jossa mittaan itseni tekojeni mittanauhalla, en olemisen vaaksoilla. Ja kuinka suutun ja kiukkuan vääryyksistä, ja sokaistun hyvälle. Mietin, miten sieltä kiipeää pois, sieltä kuopasta? Jos oppisi näkemään taas elämän kauneuden, näkemään hyvän kaiken pahan keskellä. Jos antaisi, sen sijaan että vaatisi. Ja tekisi hyvää, tekisi vain. Siksi että se on hyvää, ja oikein. Rakkaudella, ja ilman vaatimuksia. Ja ilman kiukkua.

Jos vain antaisi. Ja luottaisi siihen, että elämä kyllä antaa takaisin, kun vain  luottaa elämään.

 

J.K. Sain muuten tänään kimpun tulppaaneja iso P:ltä, ihan noin vain, tavallisena torstaina. Miten kauniilta maailma taas näyttikään peruuntuneiden talokauppojen, vuotavien kattojen, kosteiden kylpyhuoneiden ja tiskiröykkiöiden keskellä. *hymyilee*