Olo on samaan aikaan helpottunut ja vapaa ja sitten haikea ja ikävä. Sehän tarkoittaa, että vauva-aika loppuu kohta. Voiko se olla jo kohta taas takana? Se pieni uusi elämä, joka minua tuijotti lasin takaa niin hauraana ja hentona vilkuttaa nyt mulle, sanoo äitiä ja annaa. Kikattaa ja huojuu ensimmäisiä askeleita. Osoittelee nakkisormillaan kaikkea ihmetellen. Ja mie haikailen jo valmiiksi tyhjää syliäni. Kohta se jo lainailee mun ripsiväriä ja paiskoo ovia. Mihin tämä aika menee, apua! Ja sitten taas toisaalta, onneksi tämä aika menee, ihanaa. :)
Mutta ihan tissivapaalla me ei vielä kuitenkaan olla. Nimittäin öisin tuo kirppu kaipailee kovasti vielä äitin puseron alle, mieluiten asumaan. Ihan luonnollistahan se on ja vauvalle ymmärrettävää käytöstä, mutta mie kaipaan jo saakelin paljon kokonaisia öitä. Väsymyksen syövereissä mie unohtelen kahvikuppeja jääkaappiin ja avaimia mikroon ja pimahtelen satunnaisesti milloin mistäkin mitättömästä.. unikoulutaisto kohti kunnon yöunia saisi siis todenteolla alkaa. Ja tokihan mie neljän edellisen kokemuksella jo tiiän, ettei se oikeasti ole kuin kolmen yön koettelemus, mutta mistä ihmeestä repis voimia valvoa vielä kolme yötä..? aargs. Ihan kohta, mie lupailen itselleni joka yö, ihan kohta, muttei vielä nyt, nyt mie haluan vaan nukkua... öitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti