Tarinani lähtee kaukaa pohjoisesta, pimeiden talvien ja ikiaurinkoisten kesien keskeltä. Ikävä juurille välillä vie ja välillä antaa voimia. Mitä enemmän kesiä tallustan, sitä paremmin huomaan sen janon joka tulee, jos juuret eivät ole tukevasti oikeassa maassa. Onneksi uudet silmut ovat jo syntyneet täällä uudessakin paikassa, vähän eteläisimmillä kasvuvyöhykkeillä, maassa, jossa omenapuut ja ruusuköynnöksetkin jaksavat ilokseni kukkia ja tuottaa hedelmää.
Asustamme mieheni ja viiden villiviikarin kanssa pienessä kaupungissa, mukavasti rempallaan olevassa talossa, jonka hiukan villiintynyt puutarha täyttyy enemmän jalkapalloista, pyöristä ja skeittilaudoista kuin kukkasista ja kasvimaista. Kesäisin reissaamme kahden talon väliä kun pikku hökkelimökkimme houkuttaa lapset pulahtelemaan rantakiviltä jäiseen mereen. Unelmoimme mieheni kanssa ajoittain elämästä, jossa olisi vähemmän kiire ja enemmän aikaa olla oma itsensä, mutta oikeaa polkua sinne ei ole vielä toistaseksi löytynyt. Uskon kuitenkin, että oma huvikumpumme maalla odottaa löytäjäänsä.Elämääni rikastuttaa kaikenlaisen luovan näpertelyn eli askartelun, maalailun, virkkailun, tuunailun ja ompelun lisäksi ihana (ja meluisa) joukko pikkuihmisiä. Viisi pientä peikkolasta on tehnyt meistä nykystandardeissa mitattuna melkoisen suurperheen. Elämä tällaisen katraan kanssa on täynnä pyykkäämistä, kokkaamista, siivoamista, vaippavuoria, kiristyneitä hermoja ja pikku kinasteluja. Onneksi lapset antavat elämään vastapainoksi myös tuhottomasti onnen hetkiä, pieniä hauskoja ihmettelyjä ja reilusti jännitystä ja jännittäviä tilanteita.
Ja onhan ne niin tuhottoman kauniitakin, ainakin nukkuessaan. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti