Muovipussista paperikassi ja muita härpäkkeitä

Pakko välillä tehdäkin jotain, eikä vain pyöriä oman päänsä sisällä viikkotolkulla. Onneksi tilaus tuli ulkoa ja -pakkotehdä- on aika hyvä motivoija saamaan vähän masennukseen taipuvaisen mielenkin nousemaan sohvan nurkista.

Paikallinen luomukauppa tarvitsi kestäviä ostoskasseja, ja tarjouduin  niitä heille toimittamaan. Kierrätys ja kestävyys pyöri of course, ensimmäisenä mielessä, muotokieli ja käytäntö toisena ja kolmantena olisin halunnut jippoilla jonkin hauskan idean niihin ja kaikki tietysti edullisesti ja nopeasti. Jossain olin nähnyt kivoja muovipussi-kasseja ja idea vaikutti hauskalta Tosi hyvä ja hieno ohje muovipussikankaan tekoon löytyy muuten ainakin täällä. Eiku siis silittelemään muovia.

Tämmöinen idea oli suunnitteluvaiheessa, nämä on noin barbin kassi-kokoisia.

Itse halusin kasseihin paperimaisen pinnan ja kokeilin silittää siis paperin kiinni sulaneeseen muoviin. Erinäisten silkkipaperikokeilujen kautta kaavapaperia löytyi tarpeeksi läheltä, halvalla ja paljon. sitä siis. Kahden paperin, mieluiten ohuen ja läpinäkyvän (etenkin jos haluaa muovipussin kuvioiden/värien tulevan läpi) silitetään siis muovipussista leikattuja palasia, mitä enemmän muovia, sitä kestävämpää kangasta tulee. Hauskoja ruutuja ja raitoja saa leikkaamalla erikokoisia suikaleita erivärisistä pusseista. Myös kaikki vaippapaketit ja leipäpussit saa hyvin näin hyötykäyttöön. Oikeaa lämpötilaa kannattaa haeskella, sillä liian kuumalla muovi kutistuu ja tulee reikiä, liian kylmällä se ei tartu.

Silittelyjen jälkeen paperimuovikangas on leikattavaa ja ommeltavaa tavaraa. Ompelemaan siis. Kuitenkin muovikangas on tietysti aika tuhtia tavaraa, ja saumurin neula katkesi (piru vie!) samantien. Vanhaan masiinaan ei niin vain uutta löytynytkään ja siis kakkosvaihtoehtona ompelukoneella saumoihin siksakit korvikkeeksi. Ja aika paksulla neulalla.

Kasseihin jätin saumat ulkopuolelle, ettei ihan peruspaperipussimainen fiilis korostuisi.  Pohjaan jätin tavaroille tilaa, myös sivuille olisi voinut ommella suikaleet isompaan malliin. Kahvoihin halusin jotain pehmeää, kangasta tai jotain ja kokeilin vähän kaikenlaista nauhoista kangassuikaleihin ja matonkuteisiin. Ihan käypää tavaraa kaikki. Myös vaikka virkatut kahvat olis aika ihanuudet.

Kasseista tuli ihan mukavia, ja itselle käyttöön niistä onkin. Tajusin kuitenkin jossain vaiheessa valtavan hääräämisen ja muovipussipaperisilpun keskellä, että aikaa niihin menee ihan tolkuttoman paljon, eikä kukaan tuskin halua maksaa ostoskassistaan hinajaa. Luomukauppaan lähteekin siis nyt näiden hauskojen jippokassien sijaan aikalaisen perinteiset kierrätyskangaskassit. Ne tulee nopeasti ja halvalla, on kestäviä ja pestäviä ja tuhottoman ekologisia. Miksipä sitä pyörää uudelleen keksimään. Paras malli mun mielestä on muuten tuollainen vähän kapeampi malli, jossa on ohkaiset pitkät kahvat, sen saa mukavasti olalle tarvittaessa, eikä paina täytenäkään tuhottomasti. Ja kahvojen kohdalle täytyy ommella neliö tai rasti, että ne kestää.

Pitää vielä kuitenkin jatkokehitellä tuota jippo-ideaa ja tutustua muovipussiin materiaalina lisää. Muovi kai on sitten kuitenkin uusi muovi. Ainakin sitä on ihan liikaa joka puolella ottaen huomioon ettei se maadu juurikaan ikinä. Uutta ei siis ainakaan enää tarvittais yhtään ja edellisille kannattais keksiä jatkokäyttöä, ettei me hukuta siihen. Muistakaa siis kaupassa kestokassit ihmiset!! Ja roskapusseina kannattaa aina käyttää mielummin mahdollisimman ohutta muovia tai  maatuvia pusseja.

Oisko se perjantai ja kolmastoista?

Tänään mie ajattelin vihdoin tyydyttää vähän vapauden kaipuutani (joka kortittomana lähiöäitinä on  näköjään paremman puutteessa yhtä kuin kävelyretki keskustan kirjastoon ja saumurinneulakauppaan). No ei mennyt ihan putkeen edes tuo säälittävä vapausriento.

Tänne on ikivihreän joulun jälkeen tullut lunta metritolkulla eikä näköjään kukaan auraa enää minkäänlaisia väyliä kävelyteille, aika harvoille autoteillekkään, joten voitte kuvitella kuinka mielenkiintoista ja hauskaa oli kiskoa yhtä pulkassa samalla kun pukkaa toista rattaissa samalla kun lunta tuulee vaakatasossa ja hurriganeissa niskaan, korviin silmiin ja vaunuihin sinne kirpunki niskaan ja silmiin ja korviin siellä polviin ulottuvissa kinoksissa.. aaargs!

No, lopulta sitten äärimmäisen virkistyneessä ja rennossa tunnetilassa perille päästyäni oli tarkoituksena, että töistä pääsevä iso P hakisi mukuloita vähemmälle, joilloin sieltä kirjastosta saisi ehkä jotakin lainattuakin ja kaupoissa onnistuisi muukin kuin anteeksipyytely. Kävikin niin, että iso P oli tyystin kauniisti unohtanut kaikki aiemmat sopimukset eikä lumitöistä innostuneena kuullut puhelimiinsa vastailla. Mie siis jäin kaupunkiin ja kirjastoon puhelin kiukkuisessa kourassa yhden ei-nukkuvan, mutta kitisevän lähes yks veen ja jokapaikkaan juoksevan kolmeveen kans. Ennen pakoa tuulen tieltä kirjastoon, yritin vielä varata aikaa vastapäiseen silmälekuriin, kun sokkona en kohta nää enää tien toiselle puolelle, mutta universumin potkiessa se saakutin silmälasiputiikki olikin muka tänä nimenomaisena arkipäivänä työaikaan niin täynnänsä innokkaita asiakkaitaan, ettei edes vartin odottelun ja kolmeveen alaskiskomien kymmenien sankojen jälkeenkään onnistuttu pääsemään edes tiskille.  Luovutin.

Iloa silti irti tilanteesta (vaikka väkisin)! Hikisenä ja melkoisen kiristynein vieterein onnistuin jopa yhden hakemani steinerkirjan koulutuskirjastosta löytämäänkin samalla kun yks kiskoi toiselle syötäväksi niitä muita hyllyn antimia.. Kukkaron korttihelvetistä sitten oikean pänikän lopulta löytäessäni sattui kuitenkin, että kotona aiemmin kirjahyllyn takaa vasta karhukirjeiden uhalla löytynyt edellinen laina oli ehtinyt kartuttaa korttini lainauskieltoon, enkä mie uskaltanu saldovajaavaisena niitä alkaa lyhentämäänkään, kun joku järki vielä kolkutti niskaan, että kahvia ja pullaa oli vielä saatava alakerran kahvion tätiltä nälkäsille lapsille ja niiden hermovaurioäitille tai taivas kaatuu. huh. Kiitti ja anteeksi siis vaan kirjaston tätille ja sitä kahvia naamaan.

Että ei nyt sitten enää jatkettu kuitenkaan maailmojen uhmaamista saumurinneulakauppaan vaan puhelimensa ja muistinsa löytäneen iso P:n kyydillä kotiin ja nopeasti. oih. Voisikohan tästä päätellä, että elämällä oli vähän erilaiset ideat vapauden suhteen ja että tämä ei nyt sitten ihan riittänytkään elämän suunnan muuttamiseksi..?

Kokonainen yö, lisää happea ja elämänsuunta

Meidän pikkukirppu heräsi aamulla omasta sängystään. Ja siis mie heräsin aamulla siihen, kun se kiljahteli mulle pinnojen takaa. Siis AAMULLA! Mie nukahdin siis illalla ja heräsin AAMULLA!!!! Niin täysin yksinkertainen, maailman itsestään selvin asia, eli katkeamaton yöuni,  tuntui tänään maailmaakin suuremmalta asialta. Jokainen pienten lasten äiti voi varmasti ymmärtää tunteen. Meidän kirpun ensimmäinen kokonainen yö. Kuinka ihmeellistä onkaan, että on joskus elänyt elämää, jossa yöuni on ollut aivan toisarvoisen yhdentekevä asia. Tänään se on maailma.

Unimaailmasta en nyt tänään kyllä muista mitään. Ei kuitenkaan yhtään suolaköysiä janoonsa nuolevia naisia tai taisteluja kloonisotilaita vastaan tänään. Ehkäpä alitajunnasta purkautunut romahduskiljaisu rauhoitti pääkopan myrskyjä.  Levollisen yön jälkeen olen myös ollut aivan romahdusvapaassa tilaassa koko päivän. Päätöksiä on siis ihan varmasti tulossa. Elämänsuunta on muuttumassa.

Kohta ehkä henkikin kulkee taas paremmin. Lääkäri kertoi tänään vastaanotollaan, että minulla on selvästi jo vuosia ollut hoitamaton astma ja jatkuva tulehdustila kehossa. Säännöllinen lääkitys kuulema auttaa taas hengittämään ja jaksamaan. Enää ei siis kuljeta heikolla hapella.  Ehkäpä ajatuskin juoksee sitten paremmin.

On kai se uskottava. Elämä antaa, kun uskaltaa ottaa vastaan. Suuntaansa on siis kuljettava, koska vastaan hangoittelu tekee kaiken vaikeaksi. Onko tuo se minun  polku, joka tuolla puun takana jo vilahtaa...? :)

Saako tämmöistä edes kirjoittaa eli kaipautta itseensä ja vapauteen

Täysi kuu valvotti minua. Sitten väsyneenä tunteiden myrksyissä mie itkin päivän. Ja sitten toisen, vähän paremmin nukutun yön jälkeisen päivän keräilin itseäni nurkista. Ja nyt mie yritän koota tämän palapelin uuteen kuosiinsa tuolta nurkkien pölykoirien seasta. Jos tähän romahdukseen haluaisi löytää turvallisia syitä, niin niitähän voivat olla ihan yksinkertaisesti nämä aina vain valottomana jatkuvat päivät, jotka vievät minutkin välillä pimeään. Tai sitten tämä huonolla hapella käyvä ruumisparkani, joka vuosia on tehnyt liikaa töitä ilman lepoa (all work, no play), ja on nyt saanut mielestänikin vihdoin tylsän. Tai sitten voi ajatella, niinkuin mie ajattelen, että minulle vihdoin tuli sellainen lopullinen seinään törmääminen, sellainen totaalinen alitajunnasta purkautunut kiljaisu, ettei elämä nyt toimi enää näin ja että nyt vihdoin tulisi toimia. Että näin jatkuen elämä pala palalta syö minut ja hukun tähän hektiseen tekemisen turmioon.

Saan tunteiden hurrigaanien seasta onneksi myös jonkinlaisia heikkoja aavistuksia jonkinlaisten ratkaisujen suunnista, vaikkei niiden oikeellisuudesta mitään takeita löydykään. Mie luulen kuitenkin, että elämä on helpompaa kuin mitä mie siitä teen. Yritän luottaa siihen, että intuitio vie minutkin oikeaan paikkaan, jos vain uskallan kuunnella sitä. Ja kun tarkemmin kuuntelen välillä niitä hentoja kuiskauksia siitä, mitä elämä on minulle suunnitellut, rohkeuteni harkitsee jo jopa ajoittain päänsä nostamista pensaastaan. 

Olen ymmärtänyt hiljaittain, kun opin itseäni vähitellen pala palalta tuntemaan, että vapaus on minulle sitä suurinta mitä on. Ja että sen menetys tekee minusta pienimmän mitä on. Ja että olen turhaan yrittänyt vuosia saada itseäni mahtumaan sellaiseen rooliin ja muottiin, etten mie vapauttani kaipaisi. Mutta kaipaan vapautta niin paljon, että lamaannun ilman sitä. Ja tajuan, että kaikki ne onnen mittarit ja tavoitellut asiat ovatkin vain vaihtoehtoja vähentävää materiaa ympärillä. Rakkauskaan ei silloin riitä, jos huomaamattaan hukkaakin itsensä juuri siihen, mistä aikoinaan itsensä on oikeastaan löytänyt. 

Ja mietin itkujeni lomassa sitä, miten paljon tässä maailmassa toimitaan päivästä toiseen jatkuen vain tottumuksesta turvallisuuteen ja tuttuun. Ja väsymyksestä muuttaa mitään. Ja mie ajattelin, että miten perhe voisikin ehkä olla perhe monella tavalla. Ja kuinka rakkaus voisikin riittää paremmin silloin, kun olisi enemmän tilaa hengittää, ajatella, luoda ja olla. Ja mietin sitten, että olisiko se ihan tavatonta vaikka aikuisten asua eri osoitteissa, ja silti olla yhdessä, perheenä ja kokonaisena.  Ja silti rakastaa kaikkia aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Ja sitten jaettaisiin se osa elämästä, jonka haluaakin jakaa, ja pidettäisiin omina ne osat, jotka haluttaisiinkin pitää.

Voisiko niin tehdä? Ja kestäisikö ne pienet elämänalut sellaisia muutoksen tuulia rakkauden rimoissa roikkuen? Ja saisiko silloin ne intuition hennot kuiskaukset paremmin äänensä kuuluviin kun joskus olisikin ihan hiljaista?  Ja kuulisiko ne elämän suunnitelmatkin silloin tarkemmin ja löytäisi paremmin sen tien, jota alun alkaenkin oli tarkoitus kulkea? Ja saisiko sitten ne elämänalutkin  enemmän ravinteita ja rakkauden pisaroita kasvulleen?

Vai tekisikö kaikki se vapauden  tila  sittenkin vain yksinäiseksi...?

Niin, semmoisia mie nyt mietin, vaikken tiedäkään, saako tämmöisestä edes kirjoittaa..

Kukamitähäh?

Elämä tuntuu tänään taas hankalalta. Sellaiselta, että muutos on ainut mahdollisuus. Ja tänne siitä kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta, mutta kirjoitettava on, jotta totuus löytyisi myös tästä kaurapuurosta. Jotta elämää olisi myös lankakerien keskellä. Tuntuu kai siltä, kuin olisin synnyttänyt tänne persoonan, jolle tämä tunne ei enää sovi. Ja siitä seuraten mie mietin että kuka olen? Ja että olenko mie tämä tänne synnyttämäni persoona..? Ja että sopiiko siitäkin kirjoittaa.. huoh.

Tämän tunteen herätti kai eloon monet asiat. Pitkään jatkunut tunne muutoksen välttämättömyydestä eniten, mutta myös lähemmät tapahtumat. Ensinnäkin viime lauantai. Se, kun  lasten juhlia seurasivat yön pituiset aikuisten juhlat ihanien ystävien kanssa.  Pikkuisen Rock'n'rollia ja paljon paljon Tanssia. Sellaista pään tuuletusta ja tunteiden huumaa. Sitä sellaista, että muistaa taas miten sitä pitäisikin hengittää, selkä suorassa, oman selkärankansa varassa, syvään ja hitaasti. aaaaaaah.

Siinä tunteiden huumassa ja muutaman lonkeron jäljiltä huomasin itsessäni suuttuvani tanssilattialla vieressä nuorta tyttöä erittäin alentavasti kohteleville nuorille pojille. Ja huomasin suuttuvani sille tytöllekin.. että miksei se kunnioita itseään ja tajua olevansa arvokkaampi kuin nuo pojat antavat sen ymmärtää. Kiukuttelin ja mietin ylevästi naisten asemaa ja omaa äitiyttäni pienille tyttösille, joista vielä kasvaa nuoria tyttösiä. Ja paasasin ja kiukkusin aikani. 

Mutta sitten kun ajan kanssa sunnuntaina sitä omaa suuttumustani sitten mietin, niin tajusin, että mie suutuinkin itselleni. Että mie suutuin siitä, kun en arvosta itseäni enemmän. Ja sitten mietin, että miksi mie en toimi, vaikka mua kohdellaan huonosti ja vaikka tämä tilanne toimii huonosti ja saa minut voimaan huonosti. 

Sitä olen nyt miettinyt. Että miten mie arvostan itseäni enemmän. Ja kuinka radikaaleja ratkaisuja se vaatii. Pelottavaa ja hämmentävää. Yksinkertaisesti vain lyhyesti: Kukamitähäh? Se tunne nyt päälimmäisenä.

Mekkomaniaa

Taas kerran meidän viikonloppuun mahtuu muutamat  iloiset lasten synttärikutsut. Tällä kertaa kuusivuotiaiksi pääsee peräti kaksi pikkutyttöä, molemmat suloisempaa suloisempia. Niille lahjoiksi väkertelin surrur-kirjan minuuttimekko (joka on muuten ihan täysin harhaan johtava nimi!!) -kaavoja soveltaen muutaman mekkosen.

 Mutta koska meidän omassakin taloudessa asustaa eräs suloistakin suloisempi kuus vee, jouduin mie tekemään mekkoja pikkaisen suunniteltua enemmän, neito nimittäin ei enää raaskinutkaan lahjamekkoja muille luovuttaa. :)

Kaikki mekkoiset tuli tietysti kierrätyskankaista, vanhoista verhoista ja retroliinoista. Keijusen trikoomekkoon ompelin kankaaksi kaikennäköisiä jämäpaloja. Tarkoitus oli jättää saumat näkösälle värikkäin saumurilangoin, mutta muovipussikokeilujen (niistä lisää ehkä myöhemmin) myötä katkennut neula esti suunnitelmat. Hauska recycled-mekko joka tappauksessa. :)

Ja koska mie oon jo ihan kevät-fiiliksissä, niinkuin aina heti joulusta päästyä, tuli tuunattua kirpparilta löytyneestä kietaisuhameesta itsellekin riemun kirjava juhlamekko.(Huomatkaa myös meidän Vaappusen, kolme vee, tekemät korut. AAH.

Nyt vain bailaamaan immeiset!!

Kirpparikamaa

Taas ihanuuslöytöjä kirppujen keskeltä: kaikenlaisten kangasmyttyjen, yhden maton ja turkoosin matonkudepussin lisäksi uusi takki, keltaiset lasit ja työkalulokerikko toivat hymyn huulille.

Taas laseja. 4  keltaista, paksupohjaista lasia 2 euroa. Onkohan mulla lasifetissi?  :)

Ompelulangoille loistavasti sopiva ihana metalinen lokerikko muovilaatikoilla, 7 euroa. 

Tuo mieleen papan autotallin, ruuvilaatikot ja seinään piirretyt työkalujen paikat. :)

Taas yks uus takki. 8 euroa. Onkohan mulla takkifetissi? :)

Onnea on.. :)

Tunnelmatuliaisia

Ihanainen yllätys sitten viime Lappajärven visiitin oli kyläpahaisen keskustaan ilmestynyt Tunnelmatupa. Kirpputorin ja ruokakaupan lisäksi se aika lailla rakensikin koko keskustan. Kylläkin nurkan takana häilyi vielä melkoisen houkutteleva Lasihuone ja jonkinmoinen antiikkiliike, mutta sinne asti ei uimaan kinuavien kakaroiden kera keretty. Ehkä myös naapuritalon seinään kissan kokoisin kirjaimin kirjoitettu JEESUS TULEE PIAN- lause vähän säikäytti yhtä tapauskovaista ja ateistia. Mie odottelin pikkuisen enemmän huumoria lauseen kirjoittajalta, eikö nurkan takana olisi voinut olla vaikka että IHAN PIAN, OOTTELE RAUHASSA, TULLEE SE.. ?

No, joka tappauksessa, puodista olisi löytynyt kaikenlaista mukavaa, vaikkapa virkkukoukkusen jutut hauskuutti ja hellyytti kovastikin. Ja kaikennäköiset ihanat muistikirjat ja korut ja metallityöt ja..ja.. Lappajärven tuliaisina mie toin kuitenkin, niimpä niin, itselleni, muutaman ajatuksen tynkäisen mukanani. Lasinalusina myydyt pienet laatat löysivät tiensä meidän seinälle. Niiden viesti osui ja upposi.

Perhe ja rakkaus. Synonyymi ja liima. Toistensa matkassa aina.  

Ja matkalla aikaa huomata molemmat.

Loman kohokohta, kotiinpaluu. 

 Takkatuli, kotisohva, kirja ja lämmin viltti.

Eilinen on osa minua.

Nyt olen se mikä olen.

Huomenna olen se, miksi haluan tulla.

Maailma tarvitsee minua. Ja maailma tarvitsee sinua. 

Toivoa siitä, että kaikki on vielä hyvin. Niin pienissä kuin isoissakin ympyröissä. 

Pienistä on usein helpompi aloittaa.

Ajatusten ja laattojen tekijä jäi valitettavasti hämärän peittoon. 

Kiitos niistä Sinulle, kuka oletkin, herätit minut. :)

Vihreä joulu, loma ja selkä poks.

 

 Oikea elämä on vienyt minut taas mennessään ja kone on saanut seistä yksin nurkassaan. Nyt mie kuitenkin taas vaikka uuden vuoden kunniaksi kunnostaudun myös tähän todellisuuteen. 

Joulu oli vihreämpi kuin ajattelimmekaan, monellakin tapaa. Ensinnäkin, koska ei ollut lunta. Kamalaakin kamalampi tilanne. Mikä joulu se tuommoinen oli. kääk. Ja pohjoisen kaipuu ei ainakaan vähentynyt. 

Ja toiseksi, koska jätimme lihan ja liioittelun pois ruokailusta. Pääruokana kala teki tehtävänsä ja salaateissa maistui ihanasti ravut ja muut perinteiset suomalaiset jouluherkut. ;) Juuri oikeassa suhteessa, eipä heitelty liikoja roskiin. Oli todella vapauttavaa viettää talven valojuhlaa kerrankin ilman erilaisten sukulaisten tai itsensä luomia perinnepaineita. Kerrankin tehtiin niinkuin tuntui. Ja se tuntui hyvältä. Meidän joulu oli siis vihreä ja turkoosi ja rento. hyvä näin. 

Pitkään ja hartaasti odottelimme iso P:n kanssa lepoilua ruuista ja tiskeistä. Tapanina sitten vihdoin täyteen ahdettu vanimme matkasi kohti ansaittua lomaa. Ihana kylpylähotelli täyshoitoineen teki tehtävänsä ansiokkaasti. Tuli muun loikoilun lomassa huomattua, miten mukavia ötököitä meillä onkaan, niiden kanssa tuli leikittyä ja of course, uitua. (By the way, kaksi ötököistä oppi reissulla ansiokkaasti uimataidon aakkoset, HUIPPUA!) Aurinko helli lomalaisia melkein keväiseen tapaan ja hiekkarannoilla sekä vihreillä ruohokentillä hengailtiin toppatakeissa. 

Lomalla kohtasimme myös aivan kertakaikkisen ihania sieluntovereita, niin pieniä kuin isojakin. Toivottavasti niistä vielä kasvaa meille ystäviä vuosien varrella. Hassua, miten joidenkin ihmisten kanssa kaikki klikkaa heti. Kai ne on tuttuja jostain edellisistä elämistä. Vertaistukea, sielujen sympatiaa, ihania juttutuokioita, leikkikavereita...

No, lomailu teki siis tehtävänsä: rentouduimme, ja tuloksista päätellen kai pikkuisen liikaa. Nimittäin vuorokauden kotihommien jälkeen mun selkä sanoi sopimuksensa irti ja nyt sattuu koko ajan. auts. Mutta jos jotain hyvää pitää löytää kaikesta, niin jääpähän aikaa tähän virtuaalimaailmaan enemmän. Nyt kun olisi nimittäin ulkona tuota luntakin, kinostolkulla, muttei tällä selällä mitään lumitöitä tehdä, ukkojen pyörittelyistä nyt puhumattakaan.  Nyt vain istutaan ja istutaan ja istutaan. 

Onneksi posti toi mukavan paketin Ramopunkin historiaa, sitä siis vain lukemaan. Hey ho, Lets go!