Kolmenkympin pysäkki

Juteltuani muutaman neljän- ja viidenkympin kriisissä painiskelevan ystävän kanssa huomasin, että kolmenkympin kriisi ei ehkä olekaan kriisi, se taitaa olla pysähdyspaikka. Vähän kuin bussipysäkki, johon istahtaa tarkistamaan elämänsä suuntaa. 

Minulle elämä on tarjonnut erittäin hyvän tarkistuspistemahdollisuuden. Kolmen ja puolen vuoden opiskelurulianssin päätteeksi mie ehkä tunnistan vahvuuteni ja haasteeni hitusen paremmin. Ymmärrän ehkä vähän paremmin ihmisyyden eri puolia. Näen nyt, että on hyvä olla keskeneräinen, kaikki on, aina. 

Ja kun jäin valmistujaisista suoraan mammalomalle, sain ihanaa, kaivattua lisäaikaa miettiä, että onko tämä nyt kuitenkaan sitä mitä mie haluan elämästä. Sitä mie nyt pohdin ja tuumaan, oikeaa suuntaa. Katselen karttaani ja käytän sydäntä kompassina. Onneksi pikkukirppu on vielä pieni  ja saan tuumailla rauhassa monta vuotta jos haluan. Myyn vähän pipoja leipäni eteen ja rauhoitan kodin kiireiltä. Hyvää elämää ruuhkavuosien keskellä.

 Löysin divarin pölyisestä nurkasta ihanan, ihanan kartan. Jättisuuren sellaisen. 

 Siellä se nyt seinällä näyttää tietä.

Mie en muista, mistä tuo alla oleva lainaus on peräisin, mutta se tuntuu nyt sopivan hyvin tähän:

"Jos ei tiedä mihin on menossa, kaikki tiet vievät sinne."

Luovia lapsia

 

Koululainen, se vanhin, esikoiseni siis, tulee kotiin koulusta lappu kourassa. Sen on käsketty kirjottaa kymmenen kertaa että haluaa puhua kauniisti. Mie kysyin, että haluaako se oikeesti, ja se vastaa, että ope on muuten tehny malliin kirjoitusvirheen, mutta se ei aio toistaa sitä, ja että se aikoo joka rivillä saada kirjainvälin pienemmäksi ja haastaa itsensä kirjoittamaan lyhyemmin sen saman lauseen kuin viime rivillä. No joo, viesti näköjään ihan sisäistetty. (eli ei) 

Se on koulussa kiroillut, kun ompelukoneen langat on menny sekaisin. Mie nauran taas salaa sisälläni. Kuulostaa kovin tutulta. Se kuulema vihaa käsitöitä ja kuvista ja esittelee samalla välitunnilla rakentamaansa munafutisjoukkuetta. Yritän vakuuttaa, ettei luovuus ole ohjeiden noudattamista ja suoria tikkejä, vaan ideoita. Ja sitä, että näkee jotain erilailla, näkee asioita, vaikka munia, ihan eri näkökulmista. Jotenkin täydellisen turhaa ja surullista (koulusysteemi). Ja samalla ihanan mahtavaa (lapsen luontainen luovuus). Katsokaa nyt tuota jengiä!

Postissa tuli taas kerran yksi peruuttamaton kirjalähetys. Mie aina unohdan soittaa. Ja sitten mie en enää raaski laittaa niitä takasin laatikoihinsa. Kirjat on minun heikkous. Varsinkin näin valtavan ihanat kirjat. Marimekkokankaisia helppoja ohjeita ja ideoita. Ja kauniita kuvia ja ihania oikeita koteja. Löydät surrur-kirjan vaikka täältä. Kirjan inspiroimana ommeltiin haaveilijan suunnitelmien mukaan pikaötökkä. Se oli taas ikionnellinen itse piirtämästä ja täyttämästä kädettömästä kykloopistaan. 

Äitinä lastensa sisaruussuhteiden ymmärtäminen on ehkä vaikeinta. En kerta kaikkiaan jaksa enää muistaa sitä lapsen rakkautta toista kohtaan, sitä kun välillä purraan toisia ja huudetaan kurkku suorana että vihataan ja välillä väkerretään tuntikausia siskolle rakkauslahjaa synttäripäiväksi. Toivoisin, että muistaisin, että ymmärtäisin. Tänään oli muuten rakkauspäivä. Ja kortissa lukee sitten, että onnea siskolle ja sillä on keltanen tukka ja mulla on vihree. Ihana kolme vee.

 Mitäpä tähän voi sanoa. Niin täydellisen luovia, älykkäitä ja rakastavia lapsia. Eikö ne kaikki oo? :)

Kukkakaaligratiinia ja voinsyöjiä

Kaupan hyllyltä kurkisteli joku ihana kaunotar, kukkakaalin kaunis serkkutyttö kai. 

Nappasin serkukset pussiin ja kokkailin kotona gratiinit. 

Kermaiset kukkaset:

Kukkakaalia

Kermaa

Juustoa

Ruususuolaa

Sitruunapippuria

Uuniin vaikka vajaaseen kahteen 

sataan reiluksi puoleksi tunniksi.

 Ruokapöydässä Minäitte halusi itse voidella leipänsä. Nam. 

Taitaa osata nauttia elämästä tämä vaappulainen. 

Ruokaa ja rakkautta.

Kantoliinan kauhukakara

Ihan outo ötökkä.

Kurkkii kummasti niskat nurjallaan.

Kantoliinan kauhukakara.

Näin tehdään elämästä pikkuisen hauskempaa

Junien odottelu on odotteluista mukavimpia. Silloinhan on aina joko lähdössä jonnekin (mikä on aina hauskaa) tai odottelee jotakuta ihanaa saapuvaksi. Odottelua se on silti, eikä siis silti mitenkään kovin äärettömän mukavaa.

Paitsi näköjään meän kotikaupungin asemalla. Joku mahtavan hauska ihminen oli maalannut sinne maan täyteen  rinkuloita ja labyrinttejä. Hullun hauskoja ötököille ja ihan tosi kivoja myös meille isommille. Olipa pikkusen paljon mukavampi odotusaika, kiitos siitä niiden taiteilijalle/ taiteilijoille!!

Olet aika hassu jos naurat tässä.

Seiso 1 jalalla ja laske 10:een.

Tätä pitäisikin saada lisää. Taidetta taviksille ja taivaan alle. 

Meidän ötököiden taidetta polku pullollaan.

Taiteen tehtävänä on kai herättää elämyksiä, tunteita, ajatuksia. Naurattaa, oksettaa, ihastuttaa, vihastuttaa. Tuoda elämään ripaus maan mainiointa maustetta. Saada arkeen onnen hetkiä. Ajatelkaa, miten paljon mukavampaa margariinipaketin valitseminen olisi, jos samalla soiteltais selloa kylmäkaapin vierustoilla, ja bussimatkoilla vois tutustua uusimpiin sarjakuviin, ja tarhasta hakea lapset teatteriesityksen keskeltä, ja hammaslääkärissä luettais runoja odotushuoneessa ja kerrostalojen seinät olisikin abstrakteja taideteoksia. Olisipa elämä silloin pikkuisen hauskempaa!  

Pipolainen lämpimäinen

Koukkua ja lankaa. Puinen helmi ja silmukoita. 

Pikkuisen mittailuja ja lisää koukkuilua. 

Virkaten valmiiksi ja syysmyräköihin korville. 

Syliä, suukkoja ja vielä vähän syliä

Mie olen aina ollut pohjimmiltani sitä mieltä, että vauvojen paikka on ensisijaisesti äidin lähellä, sylissä ja kainalossa mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman paljon. Ihmettelin, etenkin nuorena, ihan uutena äitinä saamiani ohjeita vauvan totuttamisesta liian hyvälle, piloille passaamisesta. Ei sitä olisi saanut suukotella jatkuvasti ja ihan outoa oli kun ei kärryjäkään tarvittu ihme liinojen kanssa, julkisesta imettämisestä puhumattakaan. Silloin mie epävarmuuttani ja kiltteyttäni välillä tottelin ja ahdistuin siitä vauvan itkettämisestä ihan kauhiasti.

Nyttemmin, viidettä omaa hoitaessani, vauvalle ostettiin sänky siinä vaiheessa kun se oppi liikkumaan, hoitopöytä toimii äitin vaatteiden säilytyspaikkana, syliä annetaan aina ja joka paikassa kun vain se on vapaana ja täysimetyksellä mentiin pitempään kuin olisi neuvolan kasvukäyrien ja ohjeiden mukaan tarvinut. Sitterit ja leikkimatot on meillekin joka vauvalle ilmestyneet, mutta lähinnä arkea hetkeksi helpottamaan, mieluiten käytettynä ja lainaksi, niin lyhyen aikaa niitä tarvitaan. Kestovaippaillut olen aina fiiliksen mukaan. Joskus tuntuu siltä, että muovivaipat on niin helppoja, ja ainakin nyt tämän viidennen kanssa ne on olleet aika kovalla käytöllä. Jaksamisen ja fiilisten mukaan.  Ohjeita saan vieläkin, nyt osaan kuitenkin suhteuttaa ne omiin vaistoihini ja kokemuksiini ja teen neuvoista riippumatta kuten parhaaksi nään. Nyt uskallan myös kovaan ääneen kailottaa, että jokainen äiti jaksaa ihan varmasti paremmin vastailla niihin vauvan tarpeisiin kun saa välillä käydä pokoilemassa kunnon rock' n rollin tahtiin ilman syyllisyyden hippustakaan. Ja niin teen minäkin. Ja oikein onnelliselta vauvalta pikkukirppu vaikuttaa.

Törmäsin oi mutsi mutsi- blogissa kiintymyysvanhemmuus-termiin ja luin blogin suosittelemaa kirjasta hymistellen. Ihan näin, ihan näin. Ja ajattelin miekin jakaa linkin kaikille äitiytensä (tai isyytensä) epävarmuuden kanssa kamppaileville, ihanaa kun saa vahvistusta fiiliksilleen. Vaipattomuuteen ei ainakaan näin monen muksun kanssa ole voimia, mutta muuten jutut tuntuivat ihan loogisilta. “Kiintymysvanhemmuus - lapsen perustarpeet ja niihin vastaaminen” -kirja löytyy siis täältä kiintymysvanhemmuusperheiden sivuilta.  Erityisesti minua puhutteli epilogin ajatukset yhteisöllisyydestä ja siitä yksinäisyydestä, jolla tänä päivänä perheet lapsensa kasvattavat. Kaikki tarvitsevat toisia, etenkin äidit ja isät ja tarvitsevat toisia. Niitä, joilla on jo rohkeutta uskoa omiin voimiinsa vanhempina, niitä, jotka jo tietävät, että kaikki lapset on erilaisia ja että kaikki tarvitsevat rakkautta, rakkautta vain.

Voimia ja varmuutta vanhemmuuteen ihmiset! Älkääkä jääkö yksin. Menkää vaikka perhekahvilaan,  yhdessä me ollaan vahvempia.

Keltaista

Mie tykästyn aina ajoittain johonkin väriin ihan hullun lailla. Haalin kirpparit tyhjäksi nimenomaista, ompelen ja virkkaan ja pukeudun ja niin päin pois. Poikkeuksena on kyllä kestosuosikki turkoosi, joka ei haalistu varmaan koskaan (paitsi lempihuiveista, housuista ja tyynyistä).  Tämän hetken lempiväri on ihan yllättäen ollut jonkin aikaa keltainen. Iloinen, pirteä keltainen. Ihan outoa.

Iloista pirteää keltaista.

Yhden ystävän mukaan elämä on erilaisia, virtaavia energioita pullollaan. Hänen mukaansa ihmisen elämää säätelee 7 erilaista energiakeskusta, chacraa, ja jokainen chacra loistaa omalla valon taajuudellaan, eli värillään. Keltaisen värinkin taakse voisi siis kätkeytyä jotain mystistä energiaa ja halusin tietää siitä lisää.  Netistä kaivamani tiedon  (eli tämän sivun) mukaan

Kolmas chacra on voimasi ja itsetuntosi keskus. Tämä chakra vaikuttaa meidän itseyteemme, itsevarmuuteemme, henkilökohtaiseen voimaamme ja tahtoomme. Se vaikuttaa persoonallisuutemme voimaan, luottamukseen ja antautumiseen toisten voimien ohjaukseen. Tämä chakra on keltainen ja sijaitsee hieman navan yläpuolella.

Ihanan keltaisen pipon ompelin.

Ohhoh, huippua. Tahtoni, henkilökohtainen voimani, itsetuntoni ja -varmuuteni ovat varmasti nyt vahvistumaan päin.. Keltainen antaakin sopivasti iloa ja energiaa juuri nyt ja elämä on jotenkainkin  tasapainossa. Uskallan ehkä nyt antaa itsestäni ulos jotain sellaista luovaa voimaa, minkä olen vuosia pitänyt piilossa. (Käykääpä kurkistamassa tänne taitomaan sivuille, siellä saattaa olla tutun näköisiä pipoja myynnissä.)

Keltainen kannu löytyi tänään kirpparilta.

Sisäisiä voimia kaikille. Värejä, iloa ja hauskuutta elämään!

Hengitän, nauran ja neulon

Tänään on ollut helpompi hengittää. Siivosin ja raivosin aikani uhmaani ulos, ja nyt on pölyt ravisteltu nurkista ja pääkopasta. Taas hetkeksi. On minun, ja ehkä koko ihmiskunnan onni ja evoluutionkin edellytys, että nuo öttiäiset on niin kauniita ja ajoittain iloisiakin ja tuovat satunnaisia onnen murusia synnyttäjilleen. Eihän niitä muuten jaksaisi kukaan hoitaa. Tänään jaksoin taas rakastaa enemmän kuin eilen. Tänään äitieläin ja pedagogi minussa nosti taas päänsä pensaasta. Hetkittäisiä romahduksia ja uusia nousuja. Äitiyttä.

Toukka löysi tänään keinumisen suuren riemun. Kiljumista ja kikattelua talo pullollaan. Onnen ääniä ihasteli isommatkin ja ajattelin, että uuden ihmisen alku lähtee naurusta. Kun osaa nauraa, osaa jo elää. Se nauraa, siis ajattelee.

Kunnostin ja puhdistin vanhan ystävän autotallin perältä. Se kiitti kauniisti ja suristeli kuin uusi. Käyttämätönkö, ajattelin. Laputkin vielä rinnassaan. Saumat saivat uuden hienon tikin ja nyt piponi ovat kauniita sisältäkin. 

Rastantekijä tilasi puupään hatun  kaukomaille katoavalle ystävälleen. Sama malli kuin omassaan. Samat kukkaiset päät eri maissa, mie mietin,  eikä ystävyys unohdu.Tikutin ranteet sauhuten ehtiäkseni ennen koneen nousua. Ja ehdinkin.

Luin vielä Liuliaa, ja ihastuin niihin kuviin ja sanoihin. Elämänviisauksia ja uskontoja, samoissa kansissa ja internetin ihmeellisessä maailmassakin. Suosittelen kauniiden asioiden ja ihmettelyjen ystäville. Löydät hänet kuvineen, sanoineen täältä.

Juutalainen sananlasku Liulian sivuilta sopinee tähän loppuun: 

Koska Jumala ei ehtinyt joka paikkaan, hän loi äidit.

Kauas pois kamalista kiukuista

Tiedän ettei ole korrektia kitistä kaikesta kamaluudesta. Elämänhän tulisi olla ihanaa. Ja etenkään lapsistaan ei saa kitistä, koska nehän on itse tänne hankkinut. Tänään mie en kuitenkaan jaksa nuita huutoja. Taisteluita. Kiukkuja ja karjumisia. Kamalia kakaroita. Miksi ne kaikki kiljuu yhtenä päivänä kovempaa kuin ennen? Ja juuri niinä päivinä sataa aina vettä ja kaikkien on oltava sisällä ja kiukuteltava samojen seinien sisällä suhteettoman pitkään. Ja juuri niinä päivinä jääkaappi on aina tyhjä eikä kaapista löydy ainuttakaan keksin murusta, joilla ostaa edes hetken hiljaisuutta.

Tänään mie haluan karata ja nousta koneeseen ja lentää kauas kauas kaukomaille ilman ainuttakaan vastuun taakkaa hartioilla. Tänään mie haluan kävellä pitkillä hiekkarannoilla tyhjyyden ympäröimänä avojaloin ja kuunnella meren pauhua. Tänään mie haluan kadota tuhannen kirjaviin basaarikauppoihin ja kulkea ahtailla kujilla väenpaljouden keskellä yksin. Tänään mie haluan nähdä pyramidit ja tuntea tuulen mukana lentävät hiekan jyvät kasvoillani. Tänään mie haluan kokea viidakon jännityksen ja kulkea temppeleissä. Tänään mie haluan olla koskematta kaikkiin suuriin taideteoksiin ja hengittää niiden pölyisiä kanvaaseja ihan vierestä. Tänään mie haluan olla mie. en muuta.

Ehkä huomenna jaksan taas löytää onnen arjesta, tänään en.