Kärsivällisyyttä, muumien kuningatar, kärsivällisyyttä.

 

Kuuntelen pihalta kantautuvia kiljahduksia. Sankaripoikien lisäksi tontilla hyörii taas sen seitsemän veljestä maastopyörineen. Huh hulinaa. Olen viime päivinä joutunut maksamaan jokaisesta kahvikupposesta pihan kioskin pitäjille. Tosin sen on saanut sentään  pöytään tarjoiltuna. Alkaa silti kofeiiniriippuvuus käydä kalliiksi.

Haaveilija kioskin kassana

Yritän tänään kovasti olla joka solullani kärsivällinen, lapsia luovuuteen kannustava, rauhallinen muumimamma, mutta katselen jatkuvasti äijien touhuja miettien sitä kaaosta jonka ne tuolla saa aikaan. aargs, kukahan tuon sotkun siivoaa? ..en sano mitään, en sano mitään en sano mitään..

Luovia ötököitä silti. Esikoinen aloittelee kovaa vauhtia kirjailijan uraansa. Kiitos tuhannesti  kummitädiltä syntymäpäivälahjaksi saadun päiväkirjaksi tarkoitetun kirjasen. Se kantaa jo todellista hedelmää. Välineet mahdollistavat mitä vain. Kirjailijan luvalla julkaisen tässä tarinan ensimmäisen osan. 

"OLIPA KERRAN ERÄS KUNINGASSUKU JOSSA OLI VIISI LASTA. ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ HEIDÄN TÄTINSÄ, HOVINEITO SAAPUI JA HE NAUROIVAT KOKO ILLAN. SÖIVÄT JA JOIVAT KOKO AJAN. SEURAAVANA PÄIVÄNÄ HEIDÄN PRINSSINSÄ LÄHTI TAPPAMAAN LOHIKÄÄRMEEN. SILLOIN KUNINGATAR SANOI:

-PIDÄ HUOLTA ITSESTÄSI. 

-SELVÄ SANOI POIKA. 

SITTEN PRINSSI TULI SANKARINA KOTIIN. JA KAIKKI OLIVAT OLLEET SANKAREITA. 

PRINSSI OLI NIMITETTY RITARIKUNNAN PÄÄLIKÖKSI. JA HOVINEITO OLI AUTTANUT LOHIKÄÄRMEEN TAPPAMISESSA JOTEN HÄNET YLENNETTIIN KUNINGATTAREN APULAISEKSI. PRINSSILLÄ OLI KYMMENEN VUOTIS SYNTYMÄPÄIVÄT JA TULI LÄHETYS VELHOLTA. SIELLÄ OLI MIEKKA. "

Tarinassa on totuuden siemeniä oikeasta elämästä. Hovineitotätimme tosiaan lensi junaillen pallon toiselta laidalta tänne sateiseen Suomeen meitä ilahduttamaan. Ihanaa ja haikeaa. Ikävä saa selvästi alkunsa ilosta ja ihanista hetkistä. Lohduttaudun muumien sanoin: "On niitä, jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Niin on ollut aina. Mutta on valittava ajoissa eikä koskaan saa antaa periksi. " Niin kai se on. Jään asumaan tänne ikävääni.

Ihmettelin myös taas tätä maailman hulluutta seuraten siskon rakkaan viisumisotkuja ja siitä aiheutuvaa ylimääräistä huolta. Miksi kuvitteellisen rajapyykin ylittäminen on tehty niin kovin vaikeaksi? Nämä isojen ihmisten tyhjänpäiväiset laatikkoleikit vain lisäävät ihmisten eriarvoisuutta, pelkoa ja vihaa. Haaveilen näköjään yhä maailmasta ilman rajoja, ilman ennakkoluuloja, ilman pelkoa ja ilman vihaa.  

Ja ulkona sataa yhä. Sataa, sataa ja sataa. Missä olet aurinko???

Tänään yritän nähdä hyvää siellä missä sitä ei tunnu olevan. Koetan olla kärsivällinen siellä missä haluaisin huutaa. Tänään en ahdistu maailman hulluudesta, enkä anna ikävälle valtaa. En ärsyynny tuosta minua kiusaavasta kärpäsestä. Otan lisää kahvia. Enkä maksa siitä tällä kertaa kellekkään.

Pipoja, pelejä ja porkkanakeittoa

Sataa, sataa ropisee.. jo monennettako päivää.. ikiaurinkoisen kesän jäljiltä tuntuu ikuisuuksilta. Vesisade tuo mukanaan jo ihan selvästi syksyn tuntua. Ulos täytyy pukeutua ja sieltä tullaan sisälle hiekkalaatikko housun takamukseen tarttuneena.   Ja sateella ollaan sisällä.  Etenkin ötökät viihtyvät enemmän sisällä. Ja kun ötökät on sisällä, sen huomaa. huh. 

Sadeilmoilla on myös hyvät puolensa. Kun ollaan sisällä, sitä ehtii touhuta. Ehtii virkata ja pelata. Leipoa ja kokata. Olen virkkaillut kaikenlaisia pipoja kaikenlaisille ystäväisille pitkin päiviä. Ranteessani vihlovasta jäisestä kivusta huomaan, että virkkuukoukun voisi välillä laskea käsistä. En malta. Olen koukussa koukkuun.

Pipo pikkuystävälle, pariksi pikkumummon pipolle.

 Pienen pieni pipolainen ihan pienen pienelle öttiäiselle annettavaksi, 

pohjoiseen lähetettäväksi.

Vaikka kaikkien isojen ihmisten hermot alkavat sadepäivien myötä muistuttaa lähinnä äärimmilleen vedettyjä vietereitä, on lasten kanssa ollut ihaniakin hetkiä. Hauskoista, koko porukan kesken pidetyistä pelimaratooneista parhain on ehdottomasti ollut Eläinpyramidin rakentaminen. Pohjoisen tätiltä (eli ihanalta siskoiselta) saatu aivan huippumahtava peli kaikenikäisille antaa niin silmänruokaa kuin hauskuuttakin oikeasti koko perheelle. Ja pelin jälkeen nappulaiset antavat leikille tilaa vaikka kuinka. Suosittelen! 

 

Eläinpyramidi leikkien jälkeen levällään.

Loppukesän parasta antia on kuitenkin ehdottomasti kaikki ihanat tuoreet, värikkäät ja herkulliset kasvikset. Jo pelkkä katselu (maistelusta puhumattakaan) antaa voimia päiviin mahtavalla väripaletillaan. Eilinen porkkanasosekeitto maistui tekijälleen, öttiäisille ja Iso P:lle viimeistä pisaraa myöten. NAM.

Tämän aurinkoisen keiton inspiraationa toimi kiva resepti kirjastosta lainaamastani kirjasta. Aikamoisen ihanaisia reseptejä ja hyvää tietoa puhtaasta, terveellisestä ravinnosta: Oikeaa ruokaa - lapset, ruoka & terveys (Colliander-Nyman & Riska, 2010). Kiitos siis taas kerran niille kirjaston kivoille täteille, jotka aina osaavat nostaa ne mua kiinnostavat kirjat siihen käytävän päähän näytille. Enhän mie muuten niitä ehtisi ikinä sieltä etsiä. Meidän lapsista on nimittäin kauhean vaikea ymmärtää, ettei ne kirjahyllyt ole kiipeilytelineitä ja niiden väliin jäävä tila juoksurataa. 

Vaikka kesä menee aina ihan liian nopeasti ja ja aina yhtä yllättäen. On tässä ajassa oma kirpeä suloisuutensa. On ihana vetää ekoja kertoja taas villapaita niskaan ja lontsutella kumppareissa pitkin pihoja.

Illat viilenee ja yöt kylmenee. Kohta saa jo polttaa kynttilöitä ja sytytellä takkkaan tulia. Ainakin nyt sateella tuntuu siltä.

Askeleen päässä elämän pituisesta matkasta

 Koko kesän on ollut sellainen olo, että universumi yrittää vihjailla minulle jotain. Tuntuu, että se yrittää kuiskailla, ettei elämä ole vain tässä, vaan jokin muutos odottaa toteuttajaansa seuraavassa mutkassa. Se nakkelee matkani varrelle ihmisiä ja asioita, joiden tehtävänä tuntuu olevan rohkaista minua ottamaan seuraavan askeleen kohti loppuelämääni. Polkua en osaa vielä valita, eikä määränpäästä ole hajuakaan, mutta askelia tulisi ottaa.

Tein keväällä itselleni aarrekartan. Siis sellaisen, johon kerätään asioita liikaa ajattelematta kaikenlaisia haaveita ja tulevaisuuden kuvia esimerkiksi lehdistä kuvia leikkamalla. (Suosittelen lämpimästi ihan kaikille, etenkin niille, joilla edes hetkittäin on sellainen olo, ettei oikein tiedä mitä haluaa..) Asetin karttani työhuoneen seinälle muistuttamaan minua siitä, että on haaveita ja unelmia. On jotain mitä haluaa ja jotain mistä unelmoida.

Kartastani löytyi rutkasti vihreää voimaa, terveellisiä asioita, puhtautta ja luontoa. Kasveja, valkoista lunta ja harmoniaa.

Karttani myös pursusi ihania, värikkäitä ihmisiä ja asioita: purkkeja ja purnukoita, nappeja ja  lankakeriä, lapsia, kangaspuita, kaukomaita ja kangasmyttyjä, kahvilan hyllyjä, maustepurkkeja ja sukkahousuja.

Kaaosmaisesta kuvailustani huolimatta karttani näytti oikein harmoniselta (harmonisemmalta kuin mikään aiemmin tehty karttani) ja siinä tuntui olevan selvä suunta. En aivan vain saanut silloin, enkä vieläkään, kiinni siitä langan pätkästä, joka lopulta selvittää koko sekavan vyyhdin. Luulen, että karttani on avain oikean polun löytymiseen. Kun vain osaisin tulkita sitä oikein.

Otin tänään pienen, tai suuren, tai no ainakin yhden askeleen kohti vihreyttä ja puhtautta. Vaihdoin perheemme makkara- ja einespainotteisen kesäruokavalion syksyisen luomuiseen puhtaaseen kasvispainotteiseen vaihtoehtoon.  Siivosin ja järjestin myös meidän kaaoseteisen. Puhdistuminen ja rauhoittuminen. Kynttilöiden sytytys ja sadonkorjuu. Sauna, perhe, lapset, rakkaus ja luovuus. Sitä nyt. Sitä tarvitsen nyt.

Mustikat, mökki ja mukulat

Jokailtainen väsytystaistelu onnellisesti takana. 

Lapset voittivat jälleen ja aikuiset nauttivat kallisarvoisesta omasta ajastaan ihanassa rättipoikkikuosissa. huoh. Käsittämätöntä, miten kovalla vimmalla ja räminällä nuiden  kakaroiden pitää kasvaa irti vanhemmistaan.

Kävimme tänään pitkästä aikaa koko porukalla hökkelimökillä maaseudun rauhassa. Ihana aurinko ja mereltä kylmästi puhalteleva tuuli toivat jo mukanaan ihan selvän syksyn tuoksun ja sadonkorjuu mustikoiden muodossa lisäsi loppukesän kaihoa entisestään. 

Kaupunkilaislapsista suurimmat, sankaripojat etunenässä, nautiskelivat kylläkin lähes koko reissun sisällä teini-ikää lähestyvien velhojen jännittävän maailman parissa raittiista maalaisilmasta 

(ja äidin motkotuksista) välittämättä.

 

Olkoon, me päätimme Iso P:n kanssa ja nautimme maalaisidyllistämme pienempien, yhä vanhempiensa seurasta nauttivien öttiäisten kera. Naapurin ahkera perhe muistutti onneksi meitäkin kaikista rentoilun vuoksi tekemättömistä töistämme jatkuvan kirveen nakkailun ja moottorisahan pärisyttelyn kautta. Nauroimme makeasti mahtavan vaappusen ihmettelyille naapurin sedän motiiveista hakata omaa taloaan hajalle.. siltä se kyllä kuulostikin..  :)

 

 

 

 

Keiju antoi meille tänään iltaisella kävelyretkellä muistutuksen eskarimurkun tahdonvoimista kiukutellessaan mistälieasiasta (liityiköhän siihen mutaiset crocsit, se ettei jaksa kävellä ja ehkä vielä kaiken päälle isi ei edes kantanut pikkuprinsessaa..) . Pikkuihmisen naiseus ja kiukuttelu kuulosti hauskalla tavalla loogiselta, näin ison ihmisen ja naisen näkövinkkelistä. Iso P:tä tulevaisuuden kuva kolmen kiukuttelevan naisihmisen kanssa nykyisen yhden sijaan huolestutti aika lailla.

..Iso P aloitti keskustelun lepytellääkseen kiukuttelevaa prinsessaa: "Sullahan on ihan nätti pipo päässä tänään." Johon vieressä terävillä kivillä avojaloin crocsit kädessä kävelevä Keiju  vastasi tiukan uhmakkaasti: "No ei oo, itelläs on ruma pipo." Ja ennen kuin lakitta kulkeva Iso P ehti puolustautua prinsessan tiuskintaan, se jatkoi kyyneleitä kakotellen: " Jaa, et siis tykkää mun piposta, joo et tykkää siitä ja oon siis sun mielestä ihan rumakin, ai jaa et siis rakasta mua..". 

Ihanaa naisen logiikkaa! 

Mie en meinannu saaha sisäistä kikatteluani loppumaan millään.. sympatiaa vaan Iso P:lle.  :)

Onneksi Keijukin leppyi nopeasti isin rakkauden tunnustuksiin hukkuen ja sulattelimme paistettuja makkaroita riippukeinuissa loikoillen loppuillan. Ehkä toista kertaa tänä kesänä mieki pääsin  mökillä loikoilemaan vaaka-asentoon kintut taivaisiin kohoillen. :) 

Onneksi on hökkelimökki. Talven pimeinä iltoina lainoja lyhennellessä se tuntuu joskus turhalta. Ajattelee, että ilmankin voisi olla. Tänään en luopuisi siitä mistään maailman rahasta.

Pieni piilopirttimme.